Poika ja kalastajavanhus
Poika tuijotti ongenkorkkia, jota koskenpyörre
kuljetti ja pompotteli.
Kun korkki oli kulkenut vähän matkaa
häränsilmässä, se pysähtyi kiertämään lähes paikalleen ja alkoi sitten
kulkea jumottaa hitaasti vastavirrasta takaisinpäin.
Juuri siinä kohdassa oli suuri kala päässyt kaksi
kertaa irti edellisenä iltana. Sen verran poika oli ehtinyt nähdä, että kala
oli ollut kiiltäväsuomuinen kuin särki ja hyvin punaeväinen.
Se voi tulla tänäkin iltana tuohon, poika päätteli.
Vanhus käveli metsästä kohti koskenrannan kallionnyppylää. Hän kantoi
korennossa olallaan kahta pajumertaa. Toisessa kädessä hänellä oli kuokka,
aivan kuin hän olisi ollut menossa peltotöihin.
Mies piti tästä illasta.
Tämän illan vuoksi oli kannattanut elää pitkä,
ankea talvi, kokea pyryt ja pakkaset. Oli kannattanut kestää kaikki
kylmänvihat, kivut lonkassa, hartioissa j a ristiselässä.
Vanhus ilostui katsoessaan. Jo näkyivät mustana
jäät järvessä ja tarpeeksi pitkälle oli ujunut sula koskenalla. Lähelle
Kallioniemeä oli väylää syönyt ja uurtanut.
Näin hän oli kävellyt mertoja kantaen kymmeninä
keväinä - useimmiten toukokuun puolella - mutta nyt aikaisena keväänä
huhtikuun toiseksi viimeisenä iltana.
Tutulla tavalla kantautui kosken kohina, ja niin kuin
aina ennen rastaat raksuttelivat ja rakentelivat pesiään koskenrannan vielä
alastomien koivujen oksanhankuroihin.
Oli taas aika, jolloin vanhus pääsi perkaamaan
väyliä koskenrannalle ja asettelemaan mertoja väyliin. Parasta oli aina ollut
se, kun hän oli saanut kaiken valmiiksi ja ruvennut väylän vierelle istumaan,
katsomaan, alkaisiko kala nousta, näkyisikö pyrstön lierahduksia uomassa.
Niin hän oli aina istunut lähelle puoliyötä, poltellut piippuaan, kuunnellut
koskea ja seurannut veden hiljaista lirkitystä kaivamassaan uomassa.
Vanhus nousi kallionnyppylälle. Siitä näkyi koko
koski. Mutta mitä? Vanhus pysähtyi ja katsoi. Siellähän oli onkija,
pikkupoika.
- Mikä lie pojantorvelo. Ei sen takia kannata
takaisinkaan kääntyä ja jättää toiseen iltaan, kun on tänne asti tullut,
vanhus ajatteli.
Vanhus lähti mertojaan kantaen kumpareelta kohti
koskenrannan kivikkoa.
Poika tuijotti ongenkohoa. Pitkään aikaan ei ollut kala korkkia liikauttanut.
Edellisenä iltana jo aikaisemmin oli iso kala tarttunut kiinni mutta irronnut
koukustaan.
Ilta hämärtyi, ja järven takaa kohoavista
sinisenmustista pilvivalleista alkoi ripeksiä vesipisaroita. Oli syntymässä
vesisadeyö huhtikuun lämpimien, lähes helteisten päivien jälkeen. Koski
kohisi unettavasti ja pojasta tuntui kuin ranta olisi kulkenut ja hän olisi
saanut siinä kyytiä mukana.
Poika nosti katseensa kohosta ja hätkähti.
Vastarannalla kuukki mies. Mustana hahmona se kähmi, oikaisi sitten itsensä ja
katsoi suoraan poikaa. Ensin poika pelästyi, mutta rauhoittui, kun näki merrat
rantapenkalla miehen vierellä. Tunsi miehenkin: Turo-Aaro, vanha kalaukko,
kalajuttujen ja kalavaleiden kertoja. Oli tullut mertoja laittamaan.
Vanhus otti kuokan mertojen viereltä ja lähti
kävelemään koskenrantaa sillalle päin. Sillanpäässä hän pysähtyi,
tarkasteli koskenjuoksua, nousi sillalle ja käveli pojanpuoleiselle rannalle.
Siihen hän taas seisahtui, katsoi kuohuihin, tiiraili taivaalle ja koetti
kämmenellään, ripeksikö vettä. Sitten hän käveli koskenvarrenpolkua pojan
luo. Hän pysähtyi pojan taakse, nosti alasvalahtaneita housujaan ja katsoi
onkimista.
- Kaksi nälkäistä vastakkain, hän sanoi ja
pyyhkäisi tipan nenänpäästään.
Poika vilkaisi naurahtaen vanhukseen, mutta ei virkkanut mitään.
- Joko se syö? vanhus kysyi.
- On mulla kuus salakkaa ja särki.
- Katsoppas, vanhus kehaisi ja silmäili poikaa
naurunkureita silmänurkissa.
Poika nosti ongen virrasta, korjasi matoa koukussa,
viskasi takaisin kuohuihin ja sanoi:
- Illalla minulta putos tässä iso kahesti.
- Iso?
- Niin. Ihan peräkkäin.
- Minkälainen?
- Ihan kun särki, mutta isompi ja kiiltävämpi,
punaeväinen.
Vanhus tuhautti nenäänsä, katsoi poikaa alta
kulmiensa ja sanoi:
- Säyne. Se on ollu säyne. Näytäs, minkälainen
koukku sinulla on.
Poika nosti ongen vedestä ja johdatti siiman ilmassa
miehen eteen. Vanhus koppasi siiman kouraansa ja tutki koukkua.
- Ihan liian pieni. Ei se pysy salakkakoukussa. Pane
isompi koukku ja etsi jostakin lihava, valkoinen toukka. Lahokannoissa niitä on
kaarnan alla. Semmoinen, joita palokärjet kaivelevat. Semmoisella sinä saat.
Ja kun tarttuu, älä yritäkään nostaa, vaan vedä silmästä ja uita
rannalle. Et sitä nostamalla... Vai on se jo säyne noussut.
Poika oli mielissään neuvoista. Lahokannoista! Hän
kyllä tiesi paljon sellaisia kantoja.
Vanhus lähti kävelemään kuokka kädessään aivan
kosken vesirajalle. Hän ajatteli, että pojan nähden voi merrat panna.
Hän astui kumiteräsaappailla virtaavaan rantaveteen
ja alkoi vedellä kuokalla soraa ja pieniä irtokiviä tukkiutuneesta uomasta.
Oli muutamia isompiakin kiviä uomaan vierähtänyt. Hän kumartui
vääntelemään kivenmuhku ja kosken pohjasta ja kurkottui niin syvälle, että
sarkapuseron hihat kastuivat ja saappaanvarsi ryyppäsi vettä.
Poika katsoi vanhuksen liikkeitä. Pian hän arvasi,
että vanhus raivasi siinä sijaa merralle ja perkasi merran eteen
kulkuväylää kaloille. Sitä varten sillä oli kuokkakin mukana.
Oli jo niin hämärää, ettei enää nähnyt kunnolla
korkkia, eikä kannattanut enää onkia. Poika raplasi madon koukusta ja kiersi
siiman vavan ympärille. Koukunkärjen ja väkäsen hän painasi upoksiin
korkinlaitaan. Vapa kädessä poika seisoi ja katsoi vanhuksen ahertamista.
- Eikö sinun jo pitäisi mennä kotiin? vanhus kysyi.
- Olisi kai se jo mentävä. Lupasivat ne kyllä
olla...
- Kenenkä poikia sinä olet?
- Rau-ti-ai-sen, poika vastasi empien ja venyttäen.
- Kallenko?
- E-ei kun Mikon.
Vanhus nujusi ison kiven kanssa. Kivi oli limainen,
liukas ja nuljahti aina hänen käsistään takaisin uomaan.
- Otetaan yhdessä, poika ehdotti.
- Elähän, elähän, vanhus kielteli. - Kastelet
jalkas.
- Ei se mitään, ne on jo märät ennestään, poika
sanoi ja työnsi kätensä kivensyrjään vanhuksen kämmenten vierelle niin,
että hihat kastuivat yli kyynäspäiden.
Kivi nousi kuin nousikin, ja he saivat sen
vieräytetyksi sopivasti seinämäksi väylän vierelle.
He nostelivat ja vierittelivät kiviä valleiksi
väylän molemmille reunoille. Niin rakentui kuohujen ja rannan välille uoma,
jossa vesi virtasi rauhallisesti liplattaen.
Vanhuksen vielä viimeistellessä kuokallaan
uomanpohjaa, poika lähti hakemaan mertaa vastarannalta.
- Vai Rautiaisen Mikon poikia, vanhus sanoi, kun poika
laski merran käsistään vanhuksen eteen rantakivelle. Hän katsoi ruopattua
uomaa ja jatkoi: - Minä olen pitänyt tämän salassa. Ei se kalamiehen passaa
kaikkea paljastaa. Älä sinäkään sano tätä kenellekään. Päiväksi
nostan aina merrat piiloon tuonne kuusen juurelle. Tämä on hyvä konsti. Kun
aika jättää minusta, pane sinä samalla tavalla.
- Minä olin isäsi ja äitisi kanssa samalla
työmaalla, kun kirkkoa rakennettiin. Äitisi kantoi aina ruukkia selässään.
Se oli silloin riski ihminen. Kerran sen piti nojata seinään ruukkikonttia
kantaessaan ja sen sormenjäljet jäivät märkään kalkkiin. Mestari näki ne
siinä seinässä ja kysyi, kuka oli tehnyt. Kun kertoivat, kuka, sanoi: -
Olkoot. Onpahan muistoksi. Siellä ne kai on vieläkin.
- Missä kohti ne on?
- Eikö se äitisi ole neuvonut. No, kun lähdet
nousemaan lehterille, niin siinä melkein heti portaista vasemmalla. Se horjahti
ja nojasi seinään. Se taisi odottaa silloin sinua...
Poika katsoi vanhusta. Vanhus asetteli mertaa uoman
pohjalle, tuhuutteli nenäänsä ja murahteli hiljaa itsekseen. Merran sisään
hän oli pannut kivenmurikan ja sitoi vielä narun merran keskivanteesta rannan
kivenlohkareen ympärille. Hän oikaisi selkäänsä, nosti taas alas
valahtaneita housujaan, käveli koskenrannan metsikköön ja ilmestyi sieltä
pian takaisin kantaen kuusenhavuja sylissään. Havut hän latoi merran
päälle, asetti salon rannalta painoksi ja pani vielä ison, litteän kiven
painamaan salkoa. Näin tukkesi merta uoman yläjuoksun ja muodosti uomaan pojan
mielestä pimeän ja salaperäisen pyyntipaikan.
- Näin sinun on tehtävä, jos meinaat kaloja saada,
vanhus neuvoi. - Ei ne lähde mielellään nousemaan kuohuista. Tyynempiä uomia
ne ehtii. Ja yöllä ne nousevat. Jos haluat, tule huomenna aikaisin, niin
katsotaan. Tule kuudeksi tänne, silloin minä ne nostan.
- Saanko tulla? poika ilostui.
- Tule vaan, mutta nyt ala mennä nukkumaan, että
sitten jaksat!
Poika sieppasi ongenvavan ja kalakannun ja varmisti
vielä lähtiessään. - Ettehän sitten nosta, ennen kuin minä tulen.
- En nosta, kun vaan tulet ajoissa.
Poika lähti. Vanhus istuutui nurmettuneelle
rantakumpareelle ja kaivoi piipun taskustaan. Piipunkoppaa täyttäessään hän
katsoi pojan menoa. Siellä se kävellä nylkkäsi vapa toisessa, kalakannu
toisessa kädessä. Kun pääsi polulle kalliokumpareen toiselle puolelle, alkoi
juosta. Näkyi vinhasti heilahteleva ongenvapa.
Vanhus sytytti myhäillen piippunsa. Ja koski lauloi.
Se lauloi toisenlaisella äänellä kuin päivällä. Yölaulua lauloi koski,
huhtikuun yölaulua. Vanhus piti siitä äänestä.
Kala-Oskari ja kolme enkeliä
1986, s.26-32