Poika ja kalastajavanhus

     Poika tuijotti ongenkorkkia, jota koskenpyörre kuljetti ja pompotteli.
     Kun korkki oli kulkenut vähän matkaa häränsilmässä, se pysähtyi kiertämään lähes paikalleen ja alkoi sitten kulkea jumottaa hitaasti vastavirrasta takaisinpäin.
     Juuri siinä kohdassa oli suuri kala päässyt kaksi kertaa irti edellisenä iltana. Sen verran poika oli ehtinyt nähdä, että kala oli ollut kiiltäväsuomuinen kuin särki ja hyvin punaeväinen.
     Se voi tulla tänäkin iltana tuohon, poika päätteli.

Vanhus käveli metsästä kohti koskenrannan kallionnyppylää. Hän kantoi korennossa olallaan kahta pajumertaa. Toisessa kädessä hänellä oli kuokka, aivan kuin hän olisi ollut menossa peltotöihin.
     Mies piti tästä illasta.
     Tämän illan vuoksi oli kannattanut elää pitkä, ankea talvi, kokea pyryt ja pakkaset. Oli kannattanut kestää kaikki kylmänvihat, kivut lonkassa, hartioissa j a ristiselässä.
     Vanhus ilostui katsoessaan. Jo näkyivät mustana jäät järvessä ja tarpeeksi pitkälle oli ujunut sula koskenalla. Lähelle Kallioniemeä oli väylää syönyt ja uurtanut.
     Näin hän oli kävellyt mertoja kantaen kymmeninä keväinä - useimmiten toukokuun puolella - mutta nyt aikaisena keväänä huhtikuun toiseksi viimeisenä iltana.
     Tutulla tavalla kantautui kosken kohina, ja niin kuin aina ennen rastaat raksuttelivat ja rakentelivat pesiään koskenrannan vielä alastomien koivujen oksanhankuroihin.
     Oli taas aika, jolloin vanhus pääsi perkaamaan väyliä koskenrannalle ja asettelemaan mertoja väyliin. Parasta oli aina ollut se, kun hän oli saanut kaiken valmiiksi ja ruvennut väylän vierelle istumaan, katsomaan, alkaisiko kala nousta, näkyisikö pyrstön lierahduksia uomassa. Niin hän oli aina istunut lähelle puoliyötä, poltellut piippuaan, kuunnellut koskea ja seurannut veden hiljaista lirkitystä kaivamassaan uomassa.
     Vanhus nousi kallionnyppylälle. Siitä näkyi koko koski. Mutta mitä? Vanhus pysähtyi ja katsoi. Siellähän oli onkija, pikkupoika.
     - Mikä lie pojantorvelo. Ei sen takia kannata takaisinkaan kääntyä ja jättää toiseen iltaan, kun on tänne asti tullut, vanhus ajatteli.
     Vanhus lähti mertojaan kantaen kumpareelta kohti koskenrannan kivikkoa.

Poika tuijotti ongenkohoa. Pitkään aikaan ei ollut kala korkkia liikauttanut. Edellisenä iltana jo aikaisemmin oli iso kala tarttunut kiinni mutta irronnut koukustaan.
     Ilta hämärtyi, ja järven takaa kohoavista sinisenmustista pilvivalleista alkoi ripeksiä vesipisaroita. Oli syntymässä vesisadeyö huhtikuun lämpimien, lähes helteisten päivien jälkeen. Koski kohisi unettavasti ja pojasta tuntui kuin ranta olisi kulkenut ja hän olisi saanut siinä kyytiä mukana.
     Poika nosti katseensa kohosta ja hätkähti. Vastarannalla kuukki mies. Mustana hahmona se kähmi, oikaisi sitten itsensä ja katsoi suoraan poikaa. Ensin poika pelästyi, mutta rauhoittui, kun näki merrat rantapenkalla miehen vierellä. Tunsi miehenkin: Turo-Aaro, vanha kalaukko, kalajuttujen ja kalavaleiden kertoja. Oli tullut mertoja laittamaan.
     Vanhus otti kuokan mertojen viereltä ja lähti kävelemään koskenrantaa sillalle päin. Sillanpäässä hän pysähtyi, tarkasteli koskenjuoksua, nousi sillalle ja käveli pojanpuoleiselle rannalle. Siihen hän taas seisahtui, katsoi kuohuihin, tiiraili taivaalle ja koetti kämmenellään, ripeksikö vettä. Sitten hän käveli koskenvarrenpolkua pojan luo. Hän pysähtyi pojan taakse, nosti alasvalahtaneita housujaan ja katsoi onkimista.
     - Kaksi nälkäistä vastakkain, hän sanoi ja pyyhkäisi tipan nenänpäästään.
     Poika vilkaisi naurahtaen vanhukseen, mutta ei virkkanut mitään.
     - Joko se syö? vanhus kysyi.
     - On mulla kuus salakkaa ja särki.
     - Katsoppas, vanhus kehaisi ja silmäili poikaa naurunkureita silmänurkissa.
     Poika nosti ongen virrasta, korjasi matoa koukussa, viskasi takaisin kuohuihin ja sanoi:
     - Illalla minulta putos tässä iso kahesti.
     - Iso?
     - Niin. Ihan peräkkäin.
     - Minkälainen?
     - Ihan kun särki, mutta isompi ja kiiltävämpi, punaeväinen.
     Vanhus tuhautti nenäänsä, katsoi poikaa alta kulmiensa ja sanoi:
     - Säyne. Se on ollu säyne. Näytäs, minkälainen koukku sinulla on.
     Poika nosti ongen vedestä ja johdatti siiman ilmassa miehen eteen. Vanhus koppasi siiman kouraansa ja tutki koukkua.
     - Ihan liian pieni. Ei se pysy salakkakoukussa. Pane isompi koukku ja etsi jostakin lihava, valkoinen toukka. Lahokannoissa niitä on kaarnan alla. Semmoinen, joita palokärjet kaivelevat. Semmoisella sinä saat. Ja kun tarttuu, älä yritäkään nostaa, vaan vedä silmästä ja uita rannalle. Et sitä nostamalla... Vai on se jo säyne noussut.
     Poika oli mielissään neuvoista. Lahokannoista! Hän kyllä tiesi paljon sellaisia kantoja.
     Vanhus lähti kävelemään kuokka kädessään aivan kosken vesirajalle. Hän ajatteli, että pojan nähden voi merrat panna.
     Hän astui kumiteräsaappailla virtaavaan rantaveteen ja alkoi vedellä kuokalla soraa ja pieniä irtokiviä tukkiutuneesta uomasta. Oli muutamia isompiakin kiviä uomaan vierähtänyt. Hän kumartui vääntelemään kivenmuhku ja kosken pohjasta ja kurkottui niin syvälle, että sarkapuseron hihat kastuivat ja saappaanvarsi ryyppäsi vettä.
     Poika katsoi vanhuksen liikkeitä. Pian hän arvasi, että vanhus raivasi siinä sijaa merralle ja perkasi merran eteen kulkuväylää kaloille. Sitä varten sillä oli kuokkakin mukana.
     Oli jo niin hämärää, ettei enää nähnyt kunnolla korkkia, eikä kannattanut enää onkia. Poika raplasi madon koukusta ja kiersi siiman vavan ympärille. Koukunkärjen ja väkäsen hän painasi upoksiin korkinlaitaan. Vapa kädessä poika seisoi ja katsoi vanhuksen ahertamista.
     - Eikö sinun jo pitäisi mennä kotiin? vanhus kysyi.
     - Olisi kai se jo mentävä. Lupasivat ne kyllä olla...
     - Kenenkä poikia sinä olet?
     - Rau-ti-ai-sen, poika vastasi empien ja venyttäen.
     - Kallenko?
     - E-ei kun Mikon.
     Vanhus nujusi ison kiven kanssa. Kivi oli limainen, liukas ja nuljahti aina hänen käsistään takaisin uomaan.
     - Otetaan yhdessä, poika ehdotti.
     - Elähän, elähän, vanhus kielteli. - Kastelet jalkas.
     - Ei se mitään, ne on jo märät ennestään, poika sanoi ja työnsi kätensä kivensyrjään vanhuksen kämmenten vierelle niin, että hihat kastuivat yli kyynäspäiden.
     Kivi nousi kuin nousikin, ja he saivat sen vieräytetyksi sopivasti seinämäksi väylän vierelle.
     He nostelivat ja vierittelivät kiviä valleiksi väylän molemmille reunoille. Niin rakentui kuohujen ja rannan välille uoma, jossa vesi virtasi rauhallisesti liplattaen.
     Vanhuksen vielä viimeistellessä kuokallaan uomanpohjaa, poika lähti hakemaan mertaa vastarannalta.
     - Vai Rautiaisen Mikon poikia, vanhus sanoi, kun poika laski merran käsistään vanhuksen eteen rantakivelle. Hän katsoi ruopattua uomaa ja jatkoi: - Minä olen pitänyt tämän salassa. Ei se kalamiehen passaa kaikkea paljastaa. Älä sinäkään sano tätä kenellekään. Päiväksi nostan aina merrat piiloon tuonne kuusen juurelle. Tämä on hyvä konsti. Kun aika jättää minusta, pane sinä samalla tavalla.
     - Minä olin isäsi ja äitisi kanssa samalla työmaalla, kun kirkkoa rakennettiin. Äitisi kantoi aina ruukkia selässään. Se oli silloin riski ihminen. Kerran sen piti nojata seinään ruukkikonttia kantaessaan ja sen sormenjäljet jäivät märkään kalkkiin. Mestari näki ne siinä seinässä ja kysyi, kuka oli tehnyt. Kun kertoivat, kuka, sanoi: - Olkoot. Onpahan muistoksi. Siellä ne kai on vieläkin.
     - Missä kohti ne on?
     - Eikö se äitisi ole neuvonut. No, kun lähdet nousemaan lehterille, niin siinä melkein heti portaista vasemmalla. Se horjahti ja nojasi seinään. Se taisi odottaa silloin sinua...
     Poika katsoi vanhusta. Vanhus asetteli mertaa uoman pohjalle, tuhuutteli nenäänsä ja murahteli hiljaa itsekseen. Merran sisään hän oli pannut kivenmurikan ja sitoi vielä narun merran keskivanteesta rannan kivenlohkareen ympärille. Hän oikaisi selkäänsä, nosti taas alas valahtaneita housujaan, käveli koskenrannan metsikköön ja ilmestyi sieltä pian takaisin kantaen kuusenhavuja sylissään. Havut hän latoi merran päälle, asetti salon rannalta painoksi ja pani vielä ison, litteän kiven painamaan salkoa. Näin tukkesi merta uoman yläjuoksun ja muodosti uomaan pojan mielestä pimeän ja salaperäisen pyyntipaikan.
     - Näin sinun on tehtävä, jos meinaat kaloja saada, vanhus neuvoi. - Ei ne lähde mielellään nousemaan kuohuista. Tyynempiä uomia ne ehtii. Ja yöllä ne nousevat. Jos haluat, tule huomenna aikaisin, niin katsotaan. Tule kuudeksi tänne, silloin minä ne nostan.
     - Saanko tulla? poika ilostui.
     - Tule vaan, mutta nyt ala mennä nukkumaan, että sitten jaksat!
     Poika sieppasi ongenvavan ja kalakannun ja varmisti vielä lähtiessään. - Ettehän sitten nosta, ennen kuin minä tulen.
     - En nosta, kun vaan tulet ajoissa.
     Poika lähti. Vanhus istuutui nurmettuneelle rantakumpareelle ja kaivoi piipun taskustaan. Piipunkoppaa täyttäessään hän katsoi pojan menoa. Siellä se kävellä nylkkäsi vapa toisessa, kalakannu toisessa kädessä. Kun pääsi polulle kalliokumpareen toiselle puolelle, alkoi juosta. Näkyi vinhasti heilahteleva ongenvapa.
     Vanhus sytytti myhäillen piippunsa. Ja koski lauloi. Se lauloi toisenlaisella äänellä kuin päivällä. Yölaulua lauloi koski, huhtikuun yölaulua. Vanhus piti siitä äänestä.

Kala-Oskari ja kolme enkeliä
1986, s.26-32