Ukonlahnojen aikaan

     Allu ja Esa, valimon tiilenlyöjät, soutivat sunnuntaiaamuna selän puolelta yökalasta. Allu lipsutteli hiljaa airoilla, ja Esa istui perässä, uitti melaa ja piti Professoria siimanpäässä.
     Auringonpaahteessa Esaa alkoi nukuttaa ja hän toivoi, että Allu olisi soutanut kovemmin, mutta Allu oli sellainen, että uistimen piti olla aina perässä ja hiljaa oli soudettava.
     - Sitä ei tiedä, mistä se ottaa, samaa vettä se on, Allulla oli tapana sanoa. Niin myös nyt, vaikka oltiin jo lähes kylän laivarannassa ja oli huono uistinkeli: helle, auringonkilotus, eikä mikään syönninaika. Sen verran Allu kuitenkin oli antanut Esalle periksi, ettei kaikkia ruohoniemiä kierrelty, vaan soudettiin keskeltä kylänlahtea.
     Allu souti ja katsoi selältä lähestyvää matkustajalaivaa. Laiva näkyi kauniin valkoisena vihreää rantametsää vasten. Allu tiesi, että sieltä oli tulossa kirkkoväkeä. Lehdessä oli viikolla lukenut, että naapuripitäjän seurakuntalaiset tekisivät kirkkomatkan kylän jumalanpalvelukseen. Sieltä he nyt olivat tulossa. Kokka vaahdoten laiva lähestyi kylänrantaa. 

Laivan kannella seisoi naapuripitäjän rovasti. Rovasti oli nuori vielä, neljän pikkulapsen isä, voimallinen sananjulistaja - ja armoton kalamies.
     Rovasti katsoi rannan vihreitä laitumia, joilla lehmät rauhallisina märehtivät, ihasteli viljapeltoja ja muisti heilimoivan ruislaihon nähdessään, miten Jeesus oli opetuslapsineen kulkenut sapattina viljavainion keskellä, ja opetuslapset olivat hiertäneet jyviä irti tähkäpäistä. Tähkät ja tähkäpäät palauttivat rovastin mieleen tähkälahnat. Rovasti muisti vanhoilta kalamiehiltä oppimansa: ensin kutevat särkilahnat, sitten tähkälahnat ja viimein, rukiin heilimoidessa, ukonlahnat, oikeat sammalpäät.
     Rovasti ajatteli rysää, joka oli jäänyt viritettynä kotilahden aidanjuohteeseen. Oli ukonlahnojen kutuaika ja ilma sellainen, että sammalpäät varmasti rantautuisivat. Kukaties siellä jo rysänvaajat heiluivat.
     Vieraat maisemat tekivät rovastin mielen vähän haikeaksi ja saivat hänet kaipaamaan kotiväkeä, lapsia, vaimoa - joka parhaillaan odotti viidettä - ja muistuipa koirakin, karvaturri Jeri, vanha kalatoveri, rovastin mieleen.
     Isännät laivankannella ajattelivat rovastin vajonneen mietiskelemään saarnaansa, jonka hän kohta joutuisi pitämään ja antoivat hänen olla yksin, rauhassa ja hiljaisuudessa.
     Kaunista on, kaunista, rovasti ajatteli maisemia katsoessaan, osaa ollakin kaunista. Herran on Maa ja kaikki, mitä siinä on, tuli rovastille mieleen.
     Laivanhuuto herätti rovastin ajatuksistaan. Oltiin lähestymässä kylänrantaa. Laiva teki kaarroksen lahdella, kulki läheltä uistinmiehiä ja puksutti hiljaa kohti laituria.
     Rovasti nojasi kaidetta vasten ja katsoi tarkkaavaisena lahdelle. Eikös vain siellä ole miehillä kala kiinni. Ei se muuten toinen noin jumottaisi perälaudalla ja tuolla tavalla vetäisi. On, on niillä kala, päätteli rovasti, saattoi olla isokin.
     - Siellä taitaa olla pojilla kala uistimessa, sanoi pieksujalkainen, mustatakkinen talonisäntä rovastin vierellä. - Onpas iskenyt, vaikka on näin kilotus.
     - Oon, on niillä, rovasti totesi ja katsoi kalamiesten liikkeitä.
     Mies veneessä, sutjakannäköinen, ylävartalo paljaana, veti siimasta ja antoi löysiä. Laivan laineet keinuttivat venettä ja kalanvetäjä perälaudalla nyökkäsi ja horjahteli. Soutaja, leveäharteinen rohnikka, käänteli venettä kalan liikkeiden mukaan.
     Rovasti ei nähnyt nyt muuta, kuin mitä lahdella tapahtui. Hän ei havainnut sitä, että laivan potkurin ääni oli vaimentunut. Touvit oli viskattu laiturille, jossa pikkupojat olivat kilvaten rientäneet kiinnittämään touvien lenkkejä pollareihin. Laskusilta oli pudotettu, ja ihmiset olivat lähteneet laivasta ja nousivat nyt mustina ryhminä kylätiellä kohti kirkkomäkeä.
     - Anna mennä, anna mennä! kuului veneestä lahdelta. Sitten taas vedettiin siimasta.
     Onkohan niillä edes haavia, rovasti ajatteli. Vai miten ne aikovat?
     - Hmm hmm, tuota rovasti, jokohan meidän olisi lähdettävä, sanoi kirkkopukuinen isäntä, nosti kellon liivinsä taskusta, katsoi ja hätäili. Tästä on kuulemma matkaa melkoisesti.
     - Alkakaa vain mennä! rovasti kehotti. - Minä tulen aivan kohta.
     On, on niillä haavi, rovasti huomasi. Soutajan kädessä oli ja tarjosi vetäjälle.
     Kala näytti uivan syvästä lähelle venettä. Jo muutti mies kädessään haavin asentoa, veti kalaa lähemmäksi - ja koukkasi. Haavissa oli. Sai se sen. Iso kuin mikä. Veneestä kuului kurikoimista ja naurua.
     - Kunhan ei vain olisi ollut lohi, rovasti arveli, näytti niin paksulle ja tasapyrstöiselle.
     Varmistaakseen asian hän huusi jyleällä saarnamiehen äänellä:
     - Haukiko se on?
     - Hauki ja jumalattoman iso! kalansaaja vastasi ja nostaa roikotti kalan nähtäväksi.
     - Hyvä! rovasti huusi ja nosti kätensä tervehdykseen. 
     Sitten rovasti muisti, että oli lähdettävä. Hän haki hytistä salkkunsa, otti sadetakin käsivarrelleen ja lähti arvokkaasti laivasta.
     Kohti kirkkomäkeä käveli rovasti. Hän kuuli, miten lapset kirkuivat ilosta uimarannalla ja kuinka uistinmiehet vetää kitisyttivät venettä teloille.
     Aurinko porotti rovastin päälakeen ja tien varrella pajan nokimustaan oveen.
     Pajan vierellä heinikossa makasi seppä, pitkä mies, mustassa pyhäpuvussa, ja kirkas pullo kiilteli sepän vierellä. Ilmassa tuntui kuuman kaislikon ja nahkurinverstaan lemua.
     Kirkonkellot alkoivat kumahdella.
     Rovasti näki, miten mansikat ojanpenkereellä alkoivat olla jo ylikypsiä, huomasi kissankellon ja kumartui katsomaan läheltä.
     - Campanula rotundifolia, rovasti sanoi ääneen ja muisti taas: - Herran on Maa ja kaikki, mitä siinä on.
     Sen lauseen hän vielä lisänä sovittaisi jotenkin saarnaansa.

Kala-Oskari ja kolme enkeliä
1986 s.33-36