Hevonen avannossa

Eräänä kevättalven iltapäivänä v. 1949 sain houkuteltua nuorikkoni mukaani Tavinsalmen Ylä-Ruokoveden jäälle katsomaan jään alle virittämiäni iskukoukkuja. Kolme koukuista oli melko lähellä kylän peltojen kohdalla ja kaksi kauempana Ruokovirralle päin pienen saaren reunalla.
    Koulun rannasta jäälle kävellessämme näin maiseman maalauksellisena: järven valkoinen jääulappa, kaltevat lumen peittämät pellot rantaan, ihmisten harmaita majoja ja sieltä jäälle laskeutumassa hevonen vetäen perässään pitkää rekeä. Mies reen vierellä kävelemässä. Lähestyivät merkittyä avantoa, jonka reunalla kuin patsaiksi nostettuja suuria, sinivihreitä jäälohkareita… Havaintoni oli silmänräpäyksellinen, sillä olin niin kokonaan keskittynyt omiin lähellä näkyviin pyydyksiini.
     Kun koukuissani olivat edellisenä iltana laittamani tuoreet täkykalat, en turhan takia halunnut niitä nostaa, vaan tirkistysreiän hakattuani tähystelin jäällä vatsallani maaten, oliko kala iskenyt ja purkanut luokilta "löösisiiman"… Ei ollut, eikä näyttänyt olevan niin kolmannellakaan koukulla.
     Olin vielä avantoon tähyämässä, kun korviini kantautui vaimeaa huutoa. Vaimoni vierelläni seisoessaan sanoi:
     Kuule, joku huutaa apua! Siellä on hevonen avannossa!
     Vilkaisin huutoon päin. Niin oli! Hyppäsin jaloilleni, sieppasin tuuran käteeni ja sanoin vaimolleni:
     Mene lähimpään taloon ja kerro, että hevonen pudonnut jäännostoavantoon. Älä silti juokse! Mene sitten koululle ja mennessäs kerro tienvarren asunnoissa.
     Vaimoni lähti. Silloin ei varmaan ollut paljon lunta, sillä hän eteni nopeasti jalkaisin suoraan yli peltojen.
     Minä juoksin kohti ehkä noin kolmensadan metrin päässä näkyvää avantoa. Siellä mies piti suitsista hevosta, joka eturaajoillaan kompuroiden yritti päästä ylös avannosta. Mies, muistaakseni joku Padatsun veljeksistä, Niiloa vanhempi, kehotti minua tarttumaan hevosta hännästä ja pitämään takaosaa ylhäällä. Tein niin ja kerroin, että vaimoni oli lähtenyt hakemaan apua.
     Hevonen polki ja porskutti avannossa. Väliin se sai iskettyä kavionsa jäiselle ja kaltevalle avannon reunalle ja yritti ryntäillä ylös. Mies koetti auttaa suitsista ja minä kohottaen ja vetäen hännästä. Mutta aina kaviot ja eturaajat luisuivat takaisin avantoon. Jouduin pitämään ja vetämään hartiavoimin, ja mielessäni kävi tavallaan mieletön ajatus, että häntä saattaisi irrota tyvestä nahka- ja jouhituppena kouriini…
     Mutta apua oli tulossa. Kylän pelloilla juoksi miehiä, naisia ja tietysti joitakin pikkupoikia kohti avantoamme. Käsissä näkyi pitkiä korentoja, jollakin tukkilaisen haka eli keksi, mutta parasta, että eräällä miehellä riippui vyyhtenä pitkä ja paksu köysi olkapäältä rinnan yli toiselle kupeelle.
     Touhu ja hälinä alkoi avannon ympärillä. Tärkeintä oli saada köysi hevosen mahan alitse molemmilta puolilta nostamista varten. Se osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Köysi tosin onnistuttiin soluttamaan hevosen alle, mutta sitä ei monien yritysten ja keksillä haromisten jälkeenkään saatu nousemaan ylös toiselle puolelle käsien ulottuville… Niin yhä uudelleen ja uudelleen... Hevonen oli jo selvästi uupumassa ja kangistumassa, eikä jaksanut enää kuten aikaisemmin ryntäillä ylös avannon reunalle, miesten suitsista ja edestä vetämisestä huolimatta. Sen silmissä ja liikkeissä alkoi näkyä alistumisen merkkejä.
     Tarjosin hätäisesti hännän pitämisen lähimmälle miehelle ja heittäydyin avannon reunalle mahalleni. Katsoin kämmenellä silmiäni varjostaen veteen. Näin uittohaan koukeron liikkeet ja samoin köyden heilumisen. Neuvoin, mistä oli yritettävä köysi tavoittaa. Mutta aina luisui köysi pois keksin hakasesta… Kuulin, kun joku sanoi:
    Ei tule mittää!
Kohottauduin, viskasin karvahattureuhkani avannon sivulle ja pyysin, että pitäisivät jaloistani.
     Kovat kourat tarttuivatkin jalkoihini. Vesi oli ollut minulle lapsuudestani asti tuttu elementti niin kesäisin kuin talvisinkin… Työnsin pääni ja hartiani veteen umpeen hevosen ruunisen kyljen vierelle. Silmät avoinna kuten aina sukeltaessani etsin köyttä. Se heilui ja taipuili hakasen sitä tavoitellessa. Kumarruin polkevia kavioita varoen yhä syvempään ja kun köydenpää nousi vähän pystympään, koukkasin ja sain kuin sainkin sen kouraani. Sitä puristaen ja hevosen mahan alta köyttä vetäen nousin avannosta ja ojensin köydenpään odottaville.
     Seisoessani vettä valuvana avannon reunalla näin, miten hevosta köydellä nostaen ja eturaajoista vetäen hinattiin ylös avannosta. Se saatiin ensin polvilleen, sitten horjuville jaloilleen avannon reunalle. Siitä se talutettiin vähän kauemmaksi ja siellä sitä siliteltiin, taputeltiin ja hierottiin.
     Joku miehistä ojensi minulle hattuni ja sanoi:
     Mää heti koululle ja paa kuivoo ja lämmintä piälles! Juo jottai kuumoo, että et vilustu!
     Hevosta lähdettiin kiireesti taluttamaan kohti lumisten peltojen harmaita asuntoja.
     Ikääntyvä, heiveröinen nainen, jonka hameen liepeet olivat jääpäärmeiset, jättäytyi lähtijöistä vähän jälkeen. Hän kääntyi ja sanoi minulle:
     Kiitoksia vain teille sen hevosen puolesta!
     Sanoin naiselle jotakin sellaista, että hyvähän tuo oli kun saatiin jotenkin ylös… Valutin kämmenillä vettä tukastani, pörrötin hiuksia ja työnsin hatun päähäni. Myös pusakan hihoista ja liepeistä puristelin ja vääntelin tippuvaa likomärkää.

     Kun kyläläiset olivat rannalta loitonneet, otin tuuran ja lähdin katsomaan saaren lähellä olevaa kahta koukkua. Sieltä sain pienen hauenpulikan. Se oli kuitenkin tarpeeksi iso kahden hengen keitoksi. Napautin hauen niskaa tuuranvarteen ja otin kalan mukaani.
     Jäidennostoavannon kohdalla muistin, että en siellä koko aikana ollut nähnyt rekeä. Ehkä se oli järvenpohjassa! Kukaties hevonen jäänotossa peruutti avannolla liian lähelle, ja reki luisui liukkaalla veteen, veti sinne mukaan hevosenkin, mutta mies ehti sen reestä irrottaa…
     Kylmää vettä valui ilkeästi niskatukasta selkäpiilleni. Pusakka alkoi jäästä kohmettua, ja käsien paleltaminen muistutti, että en ollut ottanut rukkasia mukaani lähtiessäni juoksemaan avannolta avunhuudon kuultuamme.
     Rukkasavannolle tultuani koukistelin ja hieroin sormiani, puhaltelin niihin, ennen kuin työnsin ne sisälle rukkasten lapasiin.

     Koulun asuntomme keittiössä märkiä vaatteita riisuessani ja kuivamaan ripustellessani kerroin vaimolleni hevosen pelastumisesta ja totesin, että oikeana aikana olimme sattuneet jäälle menemään. Vaimoni kävi virittämässä tulet pienen kamarimme pönttöuuniin ja toi minulle kuivan ja pehmeän flanellipaidan. Hinkkasin karhealla pyyheliinalla ylävartaloani kuivaksi, vedin paidan hartioilleni ja menin istumaan uunin eteen. Avasin uuninsuupellit ja kipinäsihdin kokonaan auki ja annoin liekkien lämmittää…
     Keittiöstä alkoi kuulua, kuinka vaimoni kolisutteli ruoka-astioita. Tunsin kalakeiton, hauen, sipulien ja kiehuvan maidon, houkuttelevaa hajua. Oli unenraukea, hyvä… peräti autuaallinen olotila.

Uutis-Jousi 22.4.2004