Hevonen avannossa
Eräänä kevättalven iltapäivänä v. 1949 sain houkuteltua nuorikkoni
mukaani Tavinsalmen Ylä-Ruokoveden jäälle katsomaan jään alle
virittämiäni iskukoukkuja. Kolme koukuista oli melko lähellä kylän peltojen
kohdalla ja kaksi kauempana Ruokovirralle päin pienen saaren reunalla.
Koulun rannasta jäälle kävellessämme näin maiseman
maalauksellisena: järven valkoinen jääulappa, kaltevat lumen peittämät
pellot rantaan, ihmisten harmaita majoja ja sieltä jäälle laskeutumassa
hevonen vetäen perässään pitkää rekeä. Mies reen vierellä
kävelemässä. Lähestyivät merkittyä avantoa, jonka reunalla kuin patsaiksi
nostettuja suuria, sinivihreitä jäälohkareita… Havaintoni oli
silmänräpäyksellinen, sillä olin niin kokonaan keskittynyt omiin lähellä
näkyviin pyydyksiini.
Kun koukuissani olivat edellisenä iltana laittamani
tuoreet täkykalat, en turhan takia halunnut niitä nostaa, vaan tirkistysreiän
hakattuani tähystelin jäällä vatsallani maaten, oliko kala iskenyt ja
purkanut luokilta "löösisiiman"… Ei ollut, eikä näyttänyt
olevan niin kolmannellakaan koukulla.
Olin vielä avantoon tähyämässä, kun korviini
kantautui vaimeaa huutoa. Vaimoni vierelläni seisoessaan sanoi:
– Kuule, joku huutaa apua! Siellä on hevonen
avannossa!
Vilkaisin huutoon päin. Niin oli! Hyppäsin
jaloilleni, sieppasin tuuran käteeni ja sanoin vaimolleni:
– Mene lähimpään taloon ja kerro, että hevonen
pudonnut jäännostoavantoon. Älä silti juokse! Mene sitten koululle ja mennessäs kerro tienvarren asunnoissa.
Vaimoni lähti. Silloin ei varmaan ollut paljon lunta,
sillä hän eteni nopeasti jalkaisin suoraan yli peltojen.
Minä juoksin kohti ehkä noin kolmensadan metrin
päässä näkyvää avantoa. Siellä mies piti suitsista hevosta, joka
eturaajoillaan kompuroiden yritti päästä ylös avannosta. Mies, muistaakseni
joku Padatsun veljeksistä, Niiloa vanhempi, kehotti minua tarttumaan hevosta
hännästä ja pitämään takaosaa ylhäällä. Tein niin ja kerroin, että
vaimoni oli lähtenyt hakemaan apua.
Hevonen polki ja porskutti avannossa. Väliin se sai
iskettyä kavionsa jäiselle ja kaltevalle avannon reunalle ja yritti
ryntäillä ylös. Mies koetti auttaa suitsista ja minä kohottaen ja vetäen
hännästä. Mutta aina kaviot ja eturaajat luisuivat takaisin avantoon. Jouduin
pitämään ja vetämään hartiavoimin, ja mielessäni kävi tavallaan
mieletön ajatus, että häntä saattaisi irrota tyvestä nahka- ja jouhituppena
kouriini…
Mutta apua oli tulossa. Kylän pelloilla juoksi miehiä,
naisia ja tietysti joitakin pikkupoikia kohti avantoamme. Käsissä näkyi
pitkiä korentoja, jollakin tukkilaisen haka eli keksi, mutta parasta, että
eräällä miehellä riippui vyyhtenä pitkä ja paksu köysi olkapäältä
rinnan yli toiselle kupeelle.
Touhu ja hälinä alkoi avannon ympärillä. Tärkeintä oli
saada köysi hevosen mahan alitse molemmilta puolilta nostamista varten. Se
osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Köysi tosin onnistuttiin soluttamaan hevosen
alle, mutta sitä ei monien yritysten ja keksillä haromisten jälkeenkään
saatu nousemaan ylös toiselle puolelle käsien ulottuville… Niin yhä
uudelleen ja uudelleen... Hevonen oli jo selvästi uupumassa ja kangistumassa,
eikä jaksanut enää kuten aikaisemmin ryntäillä ylös avannon reunalle,
miesten suitsista ja edestä vetämisestä huolimatta. Sen silmissä ja
liikkeissä alkoi näkyä alistumisen merkkejä.
Tarjosin hätäisesti hännän pitämisen lähimmälle
miehelle ja heittäydyin avannon reunalle mahalleni. Katsoin kämmenellä
silmiäni varjostaen veteen. Näin uittohaan koukeron liikkeet ja samoin köyden
heilumisen. Neuvoin, mistä oli yritettävä köysi tavoittaa. Mutta aina luisui
köysi pois keksin hakasesta… Kuulin, kun joku sanoi:
– Ei tule mittää!
Kohottauduin, viskasin karvahattureuhkani avannon sivulle ja pyysin, että
pitäisivät jaloistani.
Kovat kourat tarttuivatkin jalkoihini. Vesi oli ollut
minulle lapsuudestani asti tuttu elementti niin kesäisin kuin talvisinkin…
Työnsin pääni ja hartiani veteen umpeen hevosen ruunisen kyljen vierelle.
Silmät avoinna – kuten aina sukeltaessani
– etsin köyttä. Se heilui ja taipuili hakasen sitä tavoitellessa. Kumarruin polkevia kavioita varoen yhä
syvempään – ja kun köydenpää nousi vähän pystympään, koukkasin ja sain
kuin sainkin sen kouraani. Sitä puristaen ja hevosen mahan alta köyttä
vetäen nousin avannosta ja ojensin köydenpään odottaville.
Seisoessani vettä valuvana avannon reunalla näin,
miten hevosta köydellä nostaen ja eturaajoista vetäen hinattiin ylös
avannosta. Se saatiin ensin polvilleen, sitten horjuville jaloilleen avannon
reunalle. Siitä se talutettiin vähän kauemmaksi ja siellä sitä siliteltiin,
taputeltiin ja hierottiin.
Joku miehistä ojensi minulle hattuni ja sanoi:
– Mää heti koululle ja paa kuivoo ja lämmintä
piälles! Juo jottai kuumoo, että et vilustu!
Hevosta lähdettiin kiireesti taluttamaan kohti lumisten
peltojen harmaita asuntoja.
Ikääntyvä, heiveröinen nainen, jonka hameen liepeet
olivat jääpäärmeiset, jättäytyi lähtijöistä vähän jälkeen. Hän
kääntyi ja sanoi minulle:
– Kiitoksia vain teille sen hevosen puolesta!
Sanoin naiselle jotakin sellaista, että hyvähän tuo oli
kun saatiin jotenkin ylös… Valutin kämmenillä vettä tukastani, pörrötin
hiuksia ja työnsin hatun päähäni. Myös pusakan hihoista ja liepeistä
puristelin ja vääntelin tippuvaa likomärkää.
Kun kyläläiset olivat rannalta loitonneet, otin
tuuran ja lähdin katsomaan saaren lähellä olevaa kahta koukkua. Sieltä sain
pienen hauenpulikan. Se oli kuitenkin tarpeeksi iso kahden hengen keitoksi.
Napautin hauen niskaa tuuranvarteen ja otin kalan mukaani.
Jäidennostoavannon kohdalla muistin, että en siellä
koko aikana ollut nähnyt rekeä. Ehkä se oli järvenpohjassa! Kukaties hevonen
jäänotossa peruutti avannolla liian lähelle, ja reki luisui liukkaalla
veteen, veti sinne mukaan hevosenkin, mutta mies ehti sen reestä irrottaa…
Kylmää vettä valui ilkeästi niskatukasta selkäpiilleni.
Pusakka alkoi jäästä kohmettua, ja käsien paleltaminen muistutti, että en
ollut ottanut rukkasia mukaani lähtiessäni juoksemaan avannolta avunhuudon
kuultuamme.
Rukkasavannolle tultuani koukistelin ja hieroin
sormiani, puhaltelin niihin, ennen kuin työnsin ne sisälle rukkasten lapasiin.
Koulun asuntomme keittiössä märkiä vaatteita riisuessani
ja kuivamaan ripustellessani kerroin vaimolleni hevosen pelastumisesta ja
totesin, että oikeana aikana olimme sattuneet jäälle menemään. Vaimoni
kävi virittämässä tulet pienen kamarimme pönttöuuniin ja toi minulle
kuivan ja pehmeän flanellipaidan. Hinkkasin karhealla pyyheliinalla
ylävartaloani kuivaksi, vedin paidan hartioilleni ja menin istumaan uunin
eteen. Avasin uuninsuupellit ja kipinäsihdin kokonaan auki ja annoin liekkien
lämmittää…
Keittiöstä alkoi kuulua, kuinka vaimoni kolisutteli
ruoka-astioita. Tunsin kalakeiton, hauen, sipulien ja kiehuvan maidon,
houkuttelevaa hajua. Oli unenraukea, hyvä… peräti autuaallinen olotila.
Uutis-Jousi 22.4.2004