Kynästäni

Pesäpallomuistoja Siilinjärveltä

Lapsuuteni parhaimpia muistoja on, kun alkoi kantautua urheilukentältä mailojen napsahtelua palloihin. Silloin juoksin kentän reunalle katsomaan. Mielipaikkani oli kolmospesän kohdalla. Siinä penkka oli niin jyrkkä, että minun piti kiertää käsivarteni ohuen männynrungon ympärille, että en olisi luisunut alhaalla olevalle tiilimurskaradalle.

Katsoin ottelut ja katsoin harjoitukset. Vapisin kiihkosta nähdessäni, miten pallo lensi, miten sitä tavoiteltiin ja kuinka se taitavasti kiinni otettiin.

Meitä oli lapsijoukko, ikäisiäni ja nuorempia, jotka aloimme lyödä palloa eräällä hoitamattomalla niittysaralla. Pelasimme yhtä pesää, "eeslakua." Pelivälineenä saattoi olla kumipalan ympärille kierretty puotinarukerä, joka usein kesken pelin purkautui - kumipallo, tai parhaassa tapauksessa tennispallo. Sellaisten pallojen oikulliset liikkeet kehittivät meihin nopeutta ja "pallosilmää". Mailat saimme viereisestä lepikosta. Linkkareilla nihrasimme leppäkepeistä kouriimme sopivat.

Niin innolla pelasimme, että syöminenkin unohtui. Jossakin välissä kuitenkin juoksimme kotoamme leipäkakun, joka sitten, kun lyöntivuoro tai vuoronvaihto tuli, oli asetettava kentänlaidan litteälle kivelle odottamaan.

Eräät toisella puolella kylää asuvat pojat alkoivat kutsua meitä Leipäveikoiksi. Aluksi nimeä käytettiin naureskellen, mutta myöhemmin siitä tuli kova sana. Sanottiin kehuen: - Mutta sehän onkin Leipäveikko!

Samoina aikoina pääsin myös mukaan isompien poikien joukkoon, joka pelasi Suojeluskuntatalon kentällä oikeilla pesäpalloilla ja oikeista mailoista tehdyillä mailoilla.

- Kun oli miesten ottelu, istui joku meistä puussa "Montun" laidalla. Pallon lentäessä Montun vesakkoon, tai peräti kunnan ruispeltoon asti, pani puussaistuja putoamispaikan merkille, ja jos pelaajat eivät palloa löytäneet, se oli meidän. Ottelun jälkeen osasimme etsiä sen käsiimme. Mailat saimme särkyneistä mailoista niitä sopivasti lyhentämällä ja korjailemalla.

Me pääsimme aina ilmaiseksi katsomaan ottelut, sillä olimme mukana rajoja piirtämässä ja muutenkin kenttää valmistamassa ottelukuntoon. Lipunmyyjät - tavallisesti Mykkäsen Pekka ja Ruuskasen Paavo - ymmärtäväisesti hymyillen sivuuttivat meidät katsojien joukossa kierrellessään.

Se oli Siilinjärven Ponnistuksen suursarjakesä 1936. Näkömuistiini palautuu silloisen joukkueen ulkokenttä: Kauko Salminen, Seppo Sonninen, Yrjö Miettinen, Eino Halonen, Veli Matti Seppä, Reino Virtaniemi, Ahti Sonninen, Jorma Kyyhkynen, "Tomi" Hirvonen. Varamiehet: (nyk. vaihtopelaajat) "Tapro" Hämäläinen, Mika Nissinen, Pekka Husso, Viljo Kröger, Pertti Väänänen...

Sinä kesänä näimme Suomen parhaita pesäpallojoukkueita ja saimme seurata hienoja pelisuorituksia. Joukkueista muistan Siilinjärven kentällä pelaamassa ainakin Lahden Maila-Veikot, Kuusankosken Vedon, Kotkan Innon ja Viipurin Kisa-Veikot. Meille pikkupojille oli auktoriteetteja. Oli Maila-Veikkojen syöttäjä (muistaakseni Manne Heinonen) mahdottoman korkeine tolppineen, oli Siilinjärven Kauko Salminen siksak-jujuineen ja taktisine väärineen, oli Kuusankosken Pepe Hannula polttolinjan tiikerimäisenä kiinniottajana... (Hannulaa matkien roikotin sinä kesänä räpyläkättäni lähes maanrajassa ja eräästä ilmiömäisestä paljaalla kädellä kiinniottajasta on vieläkin jäljittelemisen muistona oikean käden sormissani kolme nivelrikkoa).

Sitten katsomo. Penkka täynnä kansaa - lapsista partasuihin uroihin.

Kun Siilinjärvi oli sisällä, ja pallo nousi syöttäjän kädestä, katsomossa alkoi huuto. Se oli mahtavaa, suoraa huutoa, ja sen tarkoituksena oli saada ulkokenttä hermostumaan. Niin varsinkin ajolähtötilanteissa. Kiinniottajat toheloivat ja pompottelivat palloa...

Lisäväriä vielä antoivat iskuhuutosakit - niin Siilinjärven kuin usein vierailijoidenkin "pienine improvisoituine riimeineen". Välillä kuului "Kihmulan Villen" joku tilanteeseen nasevasti sopiva huudahdus, joka sai katsomon naurusta remahtamaan. Ville oli saanut opin Amerikan baseball-katsomoissa, niin kerrottiin.

Tuli aika, jolloin pääsin ensimmäiseen viralliseen otteluuni. Se oli kesä 1938 ja olin silloin 13-vuotias. Peli oli Maaningan Tarmon junioreita vastaan. En muista, miten ottelussa kävi, mutta pelasin ykköspesällä ja pelin jälkeen olin onnellinen. Siitä lähtien olin mukana junioriotteluissa.

1942 virisi pesäpalloharrastus muutaman lamavuoden jälkeen sodasta huolimatta koko Suomessa ja niin Siilinjärvelläkin. Me, nuorukaiset, jotka emme vielä olleet saaneet kutsua armeijaan, aloimme käydä harjoituksissa. Siilinjärvellä Kalevi Savolainen, yksi meistä, organisoi joukkueen. Valmentajaksi saimme Helsingin Pallonlyöjien nuoren pelaajan Osmo Tuompon. Hän oli haavoittunut rintamalla ja käsi "lentokoneessa" ohjasi taitavasti harjoituksiamme.

Sinä kesänä saavutimme Pohjois-Savon mestaruuden Kuopion Keskuskentällä pp-markkinoilla. Kun myöhemmissäkin otteluissa voitimme, pääsimme niin pitkälle, että syyskuussa matkustimme Haminaan SM-semifinaaliin.

Pitkä junamatka senaikaisissa olosuhteissa, vieras yösija jne. olivat eräinä osatekijöinä siihen, että seuraavana päivänä Haminan torilla pelasimme alle kykyjemme. On myös muistettava, että Hamina jo silloin oli todellinen pesäpallokaupunki. Mm. maankuulut Paavolan pesäpalloveljekset vaikuttivat silloin siellä. Mikäli muistan oikein, hävisimme 18-2. Siinä ottelussa näimme ensikerran ns. pussit räpylöissä. Haminan poikien "kummituksissa" olivat sellaiset haavit, ja he olivat opetelleet niillä taitavasti kiinni ottamaan. Me toimme tiedon niistä ensimmäisinä Pohjois-Savoon ja aloimme soveltaa sellaisia omiin räpylöihimme.

Sotavuosien jälkeen 1946 kesällä olin jälleen mukana Siilinjärven silloisessa edustusjoukkueessa. Enää ei puhuttu Suojeluskuntatalon kentästä, vaan Mantun kentästä. Myös uusia kasvoja oli ilmestynyt, niin kentälle kuin penkalle katsomoon. Mieleeni on jäänyt erikoisesti, silloisten sarjaotteluiden lisäksi, ystävyysottelu Siilinjärven entisiä suursarjalaisia vastaan. Silloin tapahtui eräs sukupolvenvaihdos Siilinjärven pesäpalloilussa.

Samana syksynä Kajaanissa jalkapallo-ottelussa katkaisin jalkani ja hitaan paranemisen vuoksi vielä seuraavanakin kesänä (1947) kävelin kainalosauvoilla. Sain tyytyä pettyneenä katsomaan, kun toiset pelasivat. Pelaamiseni Siilinjärven Ponnistuksessa oli - myöhemmin muutamaa satunnaista ottelua lukuun ottamatta - pelattu, sillä pian muutin lopullisesti pois synnyinpitäjästäni.

Tämän jälkeen pelasin vielä aktiivisesti yli kymmenen vuoden ajan muissa joukkueissa, eniten Suonenjoen Vasamassa.

Kun SiiPo nousi mestaruussarjaan, kiinnostuin uudestaan entisen kotipitäjäni pesäpalloilusta. Kuitenkin vasta viime kesänä lähdin ensi kerran kymmeniin vuosiin Mantulle ottelua katsomaan. Se oli ottelu Haminaa vastaan, ja minulla oli omat syyni nähdä juuri SE ottelu. Muukalaisena istuin tutulla paikallani "penkalla". Tosin ei ollut enää siinä se puu...

Tyytyväisenä lähdin ottelun jälkeen katsomosta. Vanha kalavelka Haminalle oli maksettu.

On Mantun kentällä ottelu Suomen mestaruudesta. Kotonani olen ottanut hyvän lepoasennon ja kuulokkeet korvilla kuuntelen selostusta pelitapahtumista.

SiiPon viimeinen sisävuoro. Siilinjärven mahtava nousu lähelle voittoa... Loppuvihellys. Otan kuulokkeet korviltani, nousen seisomaan ja karjaisen, että markkinaväki Rautalammin raitilla kuulee - karjaisen: HYVÄ SIIPO!

Uutis-Jousi 15.1.1987