Pesäpallomuistoja Siilinjärveltä
Lapsuuteni parhaimpia muistoja on, kun alkoi kantautua urheilukentältä
mailojen napsahtelua palloihin. Silloin juoksin kentän reunalle katsomaan.
Mielipaikkani oli kolmospesän kohdalla. Siinä penkka oli niin jyrkkä, että
minun piti kiertää käsivarteni ohuen männynrungon ympärille, että en olisi
luisunut alhaalla olevalle tiilimurskaradalle.
Katsoin ottelut ja katsoin harjoitukset. Vapisin kiihkosta nähdessäni, miten
pallo lensi, miten sitä tavoiteltiin ja kuinka se taitavasti kiinni otettiin.
Meitä oli lapsijoukko, ikäisiäni ja nuorempia, jotka aloimme lyödä palloa
eräällä hoitamattomalla niittysaralla. Pelasimme yhtä pesää,
"eeslakua." Pelivälineenä saattoi olla kumipalan ympärille
kierretty puotinarukerä, joka usein kesken pelin purkautui - kumipallo, tai
parhaassa tapauksessa tennispallo. Sellaisten pallojen oikulliset liikkeet
kehittivät meihin nopeutta ja "pallosilmää". Mailat saimme
viereisestä lepikosta. Linkkareilla nihrasimme leppäkepeistä kouriimme
sopivat.
Niin innolla pelasimme, että syöminenkin unohtui. Jossakin välissä kuitenkin
juoksimme kotoamme leipäkakun, joka sitten, kun lyöntivuoro tai vuoronvaihto
tuli, oli asetettava kentänlaidan litteälle kivelle odottamaan.
Eräät toisella puolella kylää asuvat pojat alkoivat kutsua meitä
Leipäveikoiksi. Aluksi nimeä käytettiin naureskellen, mutta myöhemmin siitä
tuli kova sana. Sanottiin kehuen: - Mutta sehän onkin Leipäveikko!
Samoina aikoina pääsin myös mukaan isompien poikien joukkoon, joka pelasi
Suojeluskuntatalon kentällä oikeilla pesäpalloilla ja oikeista mailoista
tehdyillä mailoilla.
- Kun oli miesten ottelu, istui joku meistä puussa "Montun" laidalla.
Pallon lentäessä Montun vesakkoon, tai peräti kunnan ruispeltoon asti, pani
puussaistuja putoamispaikan merkille, ja jos pelaajat eivät palloa löytäneet,
se oli meidän. Ottelun jälkeen osasimme etsiä sen käsiimme. Mailat saimme
särkyneistä mailoista niitä sopivasti lyhentämällä ja korjailemalla.
Me pääsimme aina ilmaiseksi katsomaan ottelut, sillä olimme mukana rajoja
piirtämässä ja muutenkin kenttää valmistamassa ottelukuntoon. Lipunmyyjät
- tavallisesti Mykkäsen Pekka ja Ruuskasen Paavo - ymmärtäväisesti hymyillen
sivuuttivat meidät katsojien joukossa kierrellessään.
Se oli Siilinjärven Ponnistuksen suursarjakesä 1936. Näkömuistiini palautuu
silloisen joukkueen ulkokenttä: Kauko Salminen, Seppo Sonninen, Yrjö
Miettinen, Eino Halonen, Veli Matti Seppä, Reino Virtaniemi, Ahti Sonninen,
Jorma Kyyhkynen, "Tomi" Hirvonen. Varamiehet: (nyk. vaihtopelaajat)
"Tapro" Hämäläinen, Mika Nissinen, Pekka Husso, Viljo Kröger,
Pertti Väänänen...
Sinä kesänä näimme Suomen parhaita pesäpallojoukkueita ja saimme seurata
hienoja pelisuorituksia. Joukkueista muistan Siilinjärven kentällä pelaamassa
ainakin Lahden Maila-Veikot, Kuusankosken Vedon, Kotkan Innon ja Viipurin Kisa-Veikot. Meille pikkupojille oli auktoriteetteja. Oli Maila-Veikkojen syöttäjä
(muistaakseni Manne Heinonen) mahdottoman korkeine tolppineen, oli Siilinjärven
Kauko Salminen siksak-jujuineen ja taktisine väärineen, oli Kuusankosken Pepe
Hannula polttolinjan tiikerimäisenä kiinniottajana... (Hannulaa matkien
roikotin sinä kesänä räpyläkättäni lähes maanrajassa ja eräästä
ilmiömäisestä paljaalla kädellä kiinniottajasta on vieläkin
jäljittelemisen muistona oikean käden sormissani kolme nivelrikkoa).
Sitten katsomo. Penkka täynnä kansaa - lapsista partasuihin uroihin.
Kun Siilinjärvi oli sisällä, ja pallo nousi syöttäjän kädestä,
katsomossa alkoi huuto. Se oli mahtavaa, suoraa huutoa, ja sen tarkoituksena oli
saada ulkokenttä hermostumaan. Niin varsinkin ajolähtötilanteissa.
Kiinniottajat toheloivat ja pompottelivat palloa...
Lisäväriä vielä antoivat iskuhuutosakit - niin Siilinjärven kuin usein
vierailijoidenkin "pienine improvisoituine riimeineen". Välillä kuului
"Kihmulan Villen" joku tilanteeseen nasevasti sopiva huudahdus, joka
sai katsomon naurusta remahtamaan. Ville oli saanut opin Amerikan baseball-katsomoissa, niin kerrottiin.
Tuli aika, jolloin pääsin ensimmäiseen viralliseen otteluuni. Se oli kesä
1938 ja olin silloin 13-vuotias. Peli oli Maaningan Tarmon junioreita vastaan.
En muista, miten ottelussa kävi, mutta pelasin ykköspesällä ja pelin
jälkeen olin onnellinen. Siitä lähtien olin mukana junioriotteluissa.
1942 virisi pesäpalloharrastus muutaman lamavuoden jälkeen sodasta huolimatta
koko Suomessa ja niin Siilinjärvelläkin. Me, nuorukaiset, jotka emme vielä
olleet saaneet kutsua armeijaan, aloimme käydä harjoituksissa.
Siilinjärvellä Kalevi Savolainen, yksi meistä, organisoi joukkueen.
Valmentajaksi saimme Helsingin Pallonlyöjien nuoren pelaajan Osmo Tuompon. Hän
oli haavoittunut rintamalla ja käsi "lentokoneessa" ohjasi taitavasti
harjoituksiamme.
Sinä kesänä saavutimme Pohjois-Savon mestaruuden Kuopion Keskuskentällä
pp-markkinoilla. Kun myöhemmissäkin otteluissa voitimme, pääsimme niin
pitkälle, että syyskuussa matkustimme Haminaan SM-semifinaaliin.
Pitkä junamatka senaikaisissa olosuhteissa, vieras yösija jne. olivat eräinä
osatekijöinä siihen, että seuraavana päivänä Haminan torilla pelasimme
alle kykyjemme. On myös muistettava, että Hamina jo silloin oli todellinen
pesäpallokaupunki. Mm. maankuulut Paavolan pesäpalloveljekset vaikuttivat
silloin siellä. Mikäli muistan oikein, hävisimme 18-2. Siinä ottelussa
näimme ensikerran ns. pussit räpylöissä. Haminan poikien
"kummituksissa" olivat sellaiset haavit, ja he olivat opetelleet
niillä taitavasti kiinni ottamaan. Me toimme tiedon niistä ensimmäisinä
Pohjois-Savoon ja aloimme soveltaa sellaisia omiin räpylöihimme.
Sotavuosien jälkeen 1946 kesällä olin jälleen mukana Siilinjärven
silloisessa edustusjoukkueessa. Enää ei puhuttu Suojeluskuntatalon kentästä,
vaan Mantun kentästä. Myös uusia kasvoja oli ilmestynyt, niin kentälle kuin
penkalle katsomoon. Mieleeni on jäänyt erikoisesti, silloisten sarjaotteluiden
lisäksi, ystävyysottelu Siilinjärven entisiä suursarjalaisia vastaan.
Silloin tapahtui eräs sukupolvenvaihdos Siilinjärven pesäpalloilussa.
Samana syksynä Kajaanissa jalkapallo-ottelussa katkaisin jalkani ja hitaan
paranemisen vuoksi vielä seuraavanakin kesänä (1947) kävelin
kainalosauvoilla. Sain tyytyä pettyneenä katsomaan, kun toiset pelasivat.
Pelaamiseni Siilinjärven Ponnistuksessa oli - myöhemmin muutamaa satunnaista
ottelua lukuun ottamatta - pelattu, sillä pian muutin lopullisesti pois
synnyinpitäjästäni.
Tämän jälkeen pelasin vielä aktiivisesti yli kymmenen vuoden ajan muissa
joukkueissa, eniten Suonenjoen Vasamassa.
Kun SiiPo nousi mestaruussarjaan, kiinnostuin uudestaan entisen kotipitäjäni
pesäpalloilusta. Kuitenkin vasta viime kesänä lähdin ensi kerran kymmeniin
vuosiin Mantulle ottelua katsomaan. Se oli ottelu Haminaa vastaan, ja minulla
oli omat syyni nähdä juuri SE ottelu. Muukalaisena istuin tutulla paikallani
"penkalla". Tosin ei ollut enää siinä se puu...
Tyytyväisenä lähdin ottelun jälkeen katsomosta. Vanha kalavelka Haminalle
oli maksettu.
On Mantun kentällä ottelu Suomen mestaruudesta. Kotonani olen ottanut hyvän
lepoasennon ja kuulokkeet korvilla kuuntelen selostusta pelitapahtumista.
SiiPon viimeinen sisävuoro. Siilinjärven mahtava nousu lähelle voittoa...
Loppuvihellys. Otan kuulokkeet korviltani, nousen seisomaan ja karjaisen, että
markkinaväki Rautalammin raitilla kuulee - karjaisen: HYVÄ SIIPO!
Uutis-Jousi 15.1.1987