Siikoja talveksi Ruokovirrasta

Ollessani opettajana ensimmäisessä virkapaikassani Tavinsalmen koululla lukuvuonna 194849 ihmettelin, kun syysmyöhällä alkoi kylällä monien piharakennusten seinustoille ilmestyä pystyyn pitkiä seipäitä. Niitä miehet silloin tällöin käsittelivät, pitkin vartta sihtailivat ja kourissaan koettelivat.
    Kysyessäni miehiltä seipäiden tarkoitusta minulle vain naurahdeltiin, ja kuka sanoi mitäkin ihmeellisintä niillä tehtävän. Tietysti olin hyväksyväni selitykset sellaisinaan. Viimein naapurini, Martti, vihjaisi leikillisesti, että siian kutupyynnistä oli kysymys. Aikoinaan olivat sen Mustavirrasta kieltäneet, mutta viime aikoina, varsinkin sotavuosina, "katsoivat läpi sormien." On pidetty vähän kuin nautintaoikeutena, kun virta siinä lähellä… Omiksi tarpeikseen ne vain suolakalaa talveksi ja kukin omalla vastuullaan, Martti jatkoi.
    Muutaman päivän perästä illan hämärässä sain vieraakseni toisen naapurin, Einon, pitkähkön ja rotevaluisen miehen rantamökistä lähes kouluasuntoni ikkunan alta. Hetken tarinoituamme hän alkoi juoheasti tunnustella, olisinko halukas lähtemään hänelle soutumieheksi, kun saattoi olla pientä siiannousua virralla odotettavissa.
    Nytkö heti? kysyin.
    Joo, niin meinasin tänä iltana. Mutta jos annettas vähän pimentyä, naapuri jurahti ja katsoi minua, ymmärsinkö mistä oli kysymys ja olisiko minusta miestä lähtijäksi.
    Kun olin saanut tietää, että seipäitä tarvittiin siianpyyntiin, olin valmis lähtemään riskin uhallakin. Sellaista olin alusta asti haistanut miesten puheiden venkoiluista, ilmeistä ja eleistä…

    Myöhemmin illalla sain tutustua Einon esittelemään lippoon, jota haavina käytettiin. Siinä pitkä varsi, suuri nahkalla päällystetty metallinen suuvanne ja havaksen pohja suppiloksi kurottuna. En ruvennut kyselemään, miten sillä pyydystettiin, vaan ajattelin, että se selviäisi aikanaan.
    Mökin pienessä, kodikkaassa keittiössä horaisimme kahvikupeista emännän haaleaan sokeriveteen pullosta lirauttamat rohkaisut oletin sen aikojen takaiseksi rituaaliksi, josta ei voinut kieltäytyä ja lähdimme pimeässä soutamaan kohti vastarannan Mustavirtaa.
    Virransuulle, Vasikkasaaren ja Linnasaaren välille, pysähdyimme kuuntelemaan… Vain virran vaimeaa liplatusta… Eino neuvoi hiljaa, mitä minun piti tehdä. Niinpä aloin soutaa lipiskoida virtaa ylös. Pian kuitenkin Eino jurahti:
    Joo, anna olla! Nyt vain airoilla ohjailet ja annat virran viiä! Tarvittaessa huopailet!
    Eino könysi polvilleen perälaudalle selin minuun ja solutteli varresta pitäen haavia pohjaan. Silloin minulle selvisi pyytämisen keino: haavi hamuaisi pimeässä pohjassa paikallaan jurottavia ja ylävirtaan uivia siikoja. Siksi nahka vanteen ympärillä, ettei pohjakivissä kolisisi…
    Ykskaks haavimiehen hartiat nytkähtävät, ja kädet alkavat nostaa. Pimeässä mustalta ja leveältä näyttävä kala liikahtelee haavin suppilossa. Siitä vain kala veneeseen.
    Niin me virtaa alas ja soutaen takaisin ylös... Monessa alaslaskussa hamuamme tyhjää, mutta väliin haavitsijan hartiat nytkähtävät - ja siika veneen pohjalle.
    Kun ihmettelin, miten sen tiesi, että kala oli haavissa, Eino neuvoi:
    Kyllä sen tuntoo, kun se säikähtää ja puskoo verkkoon. Sillon vuan nykäisy, että puttoo pohjukkaan. Ei sitten muuta, kun ylös!
    Olimme saaneet ainakin puolenkymmentä ehkä puolesta kilosta kiloon painavaa siikaa, kun alkoi kuulua airojen loiskahtelua yläjuoksulta.
    Eino kuulosteli, nosti haavin veneeseen ja tarttui äkisti melanvarteen. Se oli merkki minulle, että oli soudettava. Käännyimme virralta selän, Ylä-Ruokoveden puolelle, ja kuuntelimme… Eivät jääneet virralle, vaan perästä tulivat. Alkoi kilpasoutu.
    Kylän rannassa pujahdimme kaislikkoon, vetäisimme kokan maalle ja nostelimme siiat pärekoppaan. Kiirehdimme rantapajukon reunaa Einon mökille. Tuvassa Eino työnsi vakan sängyn alle ja istuimme "muina miehinä" pöydän äärelle. Emäntä naisellisen viisaasti sulloi vaatemytyn siikojen päälle ja kiskaisi sängynpeittoa alemmaksi.
    Pian kopisi ja kolahteli porstuassa. Ovi avautui ja sisälle astui kaksi tuttua kylän karjalaisprihaa hilpeästi hyvää iltaa toivottaen. Olivat olleet samalla asialla kuin mekin, meitä pelästyneet ja yläjuoksulle piiloutuneet. Sitten leikillään meitä säikäyttäneet…
    Lähes puoliyöhön asti sitten öljylampun valossa iloisesti pakistiin, turistiin ja karjalaisittain pajateltiin.

    Pari iltaa myöhemmin Eino kolisteli jälleen puheilleni. Hän pahoitteli, että pyyntimme oli jäänyt kesken, eikä hänellä ollut tilaisuutta lähiaikoina uudelleen lähteä. Mutta hän tiedusteli, olisinko valmis lähtemään "Juken" kanssa. Jukke (en ole nimestä aivan varma) oli käynyt Einoa pyytämässä kaverikseen ja kysynyt samalla venettä ja lippoa… En ollut enää erikoisemmin innostunut lähtemään, mutta kun Eino mainitsi Juken, aloin kiinnostua.
    En ollut miestä nähnyt, mutta olin kuullut hänestä jotakin. Asui jossakin vähän syrjemmällä ja saattoi olla erikoinen persoonallisuus. Ajatukset ja puheet usein henkimaailman asioissa liikkuivat ja huhujen mukaan mm. luki Mustaa raamattua
    Nähdessään minun epäröivän Eino vakuutti:
    Joo, ihan hyvä mies se on!
    Hetken harkittuani lupasin lähteä.

    Pimeällä kylänrannalla tapasimme Juken kanssa. Olin kuvitellut hänet jonkinlaiseksi vanhaksi partajereksi. Mutta tapasinkin ihan tavalliselta näyttävän, keski-ikäisen miehen, jolla oli ystävällinen kädenpuristus tervehtiessämme. Olemuksesta kuitenkin aistin, ettei mies ollut mikään tyhjännauraja…
    Työnsimme veneen tyynenkalsealle, marraskuiselle järvenpinnalle ja suuntasimme kokan kohti Mustavirtaa.
    Vain hetken olimme ehtineet soutaa, kun jouduimme sakeaan sumuun. Luotin peränpitäjään ja vetelin tasaisesti airoilla. Mutta kauan tuntui matka kestävän. Liian kauan soutamista usvapilven sisässä, eikä tietoa siitä, missä olimme… Viimein kuitenkin veneenpohja karahteli rantakivissä. Silloin Jukke nousi seisomaan, tarkasteli rantaa ja maisemaa ja sanoi viimein painokkaasti:
    Ikän oon tällä järvellä liikkunna, niin pimmeessä kuin sumussa, mutta en ennen eksynnä ja nyt näin pahasti sitä vaille, ettei olla Sinkivessä.

    Rannan tuntumassa soutaa kolusimme Mustavirralle... Mutta tyly oli virta meille. Vaikka piti olla paras siiannousu ja sää siihen mitä otollisin, tyhjää harasimme. Niin uudelleen ja uudelleen… Vaiteliaita miehiä olimme. Viimein Jukke urahti:
    Jo on ihme! Poes tiältä joutaa.
    Olin jo jonkun aikaa kuunnellut pulahtelua ja pärskettä siitä läheltä, viereisen Linnasaaren ja mantereen väliseltä salmelta. Sanoin siitä Jukelle olin siitä aikaisemminkin vihjaissut mutta hän totesi vakaasti:
    Ei siellä siikoja. Ei ikinä oo ollu. On liian matala ja pohjassa kuarnoo, kun on tukkien laani- ja puotuspaikka. Piisamit siellä pulikoi. Niitä siellä kyllä on.
    Ehdotin kuitenkin, että jos lähtiessä kerran yritettäisiin. Siihen Jukke vähäsanaisesti suostui.
    Kauan ei sitten tarvinnut Juken jumottaa polvillaan perälaudalla Linnasaaren takaisella salmella, kun hartiat tekivät äkkiliikkeen ja kädet heiluivat. Siika iso ja lihava veneeseen… Siitä se alkoi! Se oli vain ottamista. Meille annettiin. Kun alkoi nousta aina kaksikin kerralla, se oli liikaa Jukelle. Hän nosti haavin veneeseen ja sanoi:
    Tämä ei oo ennee oekeeta. Nyt lähetään. Minä oon jo alusta lähtien arvellu, että tässä on… tässä on nyt jottain…
    Soudimme kohti kylän valkamaa. Sumu oli hälvennyt ja Tavinsalmen ranta näkyi matalana ja mustana juomuna edessämme. Repeytyneeseen pilvien railoon ilmestyi pari tähteä. Ilmassa tuntui lähestyvän talven hyytävä henki.

    Rannalla Jukke olisi lähes väkisin antanut koko veneenpohjalla lojuvan komean siikalastin minulle. Sain kuitenkin houkuteltua, että ottaisi ja sopisi Einon kanssa saaliinjaosta.
    Kaksi hyväkokoisen lahnan levyistä, lihavanpulskaa siikaa otin kuitenkin mukaani "suolakalaksi talveksi". Toivotin Jukelle hyvää yötä ja lähdin siikoja käsissäni roikottaen kohti läheistä koulua ja siellä pientä yläkerran asuntoani. Korkea tiilikoulu pimeässä näytti sellaiselta kuin jokin englantilainen kummituslinna.

    Kerran Eino otti puheeksi kalareissuni Juken kanssa. Hymynkare suupielessä ja samoin sinihaileissa silmissä Eino sanoi:
    Joo, se Jukke kiitteli sinua kalamiehenä, mutta arvel, lähtiskö kanssas ennee toista kertoo ainakaan syksypimmeellä.

Uutis-Jousi 25.1.2004