Niin, tonttuja, onko niitä ?

    Meille nykyihmiselle tontut, punalakkiset, harmaanuttuiset hipsuttelijat ovat vain leikkimielisiä satuolentoja, jotka lauluissa, leikeissä ja kuvissa varsinkin näin joulun edellä viehättävät mieltämme. Mutta ei tarvitse kuin lukea vanhoja myytillisiä tarinoita, niin havaitsee, että ennen, menneinä aikoina, tontut ja muut sellaiset kansanuskomuksissa elävät haltiat ja olennot olivat monille totisinta totta. Pirttien hämärissä niistä tosina kerrottiin, kuunneltiin ja ihmeteltiin... Niinpä minäkin kerran lapsuudessani sain olla sellaisena kuulijana ja mitä siitä seurasikaan:
    Eräiden muistikuvieni mukaan olen silloin ollut alle viisivuotias ja siitä on siis aikaa runsaat 60 vuotta. Olin äitini kanssa näin vähän ennen joulua eräänä hämäränä iltamyöhänä palaamassa kotiin kylän vanhan hierojamuorin, Hellun, mökiltä. Äitini ja Hellu muori olivat kahvipöydässä keskustelleet lähestyvästä joulujuhlasta, talkkunoiden paistamisesta, lipeäkalojen liottamisesta... Sitten kuin muistaen läsnäoloni, he olivat alkaneet leikillisesti muistutella minulle tontuista, jotka jo alkaisivat kurkistella... Hellu-muori, joka oli hyvä kertomaan ja kuvailemaan, kertoi, ja minä kuuntelin...
    Ehkä vielä ajattelin jotakin äsken kuulemaani siinä kotimatkalla äidin vierellä taapertaessani. Käteni äidin kädessä nousimme ylös kylätietä korkealle hongikkoharjulle. En muista, oliko lunta maassa, mutta sen muistan, että harjun honkien ja ikivanhojen petäjäin oksat temmelsivät tuulessa mustina ja lumettomina. Ehkä oksistosta kuuluva tuulen tohina sai minut sinne ylös katsomaan ja silloin näin näin ne tontut. Pysähdyin ihmettelemään. Korkealla, tuulen riepottelemilla honkien oksilla ne liikkuivat ja kiikkuivat. Ne eivät olleet, niin kuin Hellu-muori oli hetki sitten kertonut, pieniä, vikkeliä ja punalakkisia, vaan suurikokoisia, kokonaan harmaita ja hidasliikkeisiä. Kömpelösti, mutta kuitenkin kevyesti ne siirtyivät oksalta oksalle, kieppuivat oksien ympäri ja kuin liitäen siirtyivät puusta puuhun. Kaikki se näkemäni oli minusta niin hassua, että hetken katsottuani remahdin nauruun ja sanoin äidille:
    Äiti, kato tonttuja!
    Osoittelin kädelläni ja huudahtelin: Kato! Kato!
    Äitini kääntyi katsomaan. Hetken katsottuaan tuulessa rajusti riehuviin puidenlatvoihin hän sanoi lähes toruen:
    Mitä sinä. Ei siellä mitään.
    Minä ihmettelin, ettei äiti nähnyt, mitä minä näin ja intin:
    Etkö sinä nyt näe, tuolla ja tuolla ja nähdessäni miten yksi iso, pehmeänharmaa käveli ohenevaa oksanritvaa, tarttui viereisen puun oksaan ja hitaasti kiepautti itsensä viereiseen puuhun, remahdin uudelleen nauruun ja sanoin:
    Kato, kato nyt tuotakin!
    Tunsin kädessäni äidin riuhtaisun, ja äiti sanoi:
    Mitä sinä. Nyt herkiä! Ei siellä mitään oo. Tule!
    ... Iltamyöhällä, kun minun luultiin jo nukkuvan, kuulin äidin hiljaa kertovan toisille: Tonttuja. Ei sitä näköjään pitäs tuon ikäisille kertoa mitä vain. Kuunteli Hellua, että ihan sen huulet liikkuivat. Sitten tulomatkalla muka tonttuja puissa. Väitti minulle, että on niitä, eikä millään olis lähtenyt pois. Kaikkea sitä. Ei kai se vain oo jotenkin viallinen.
    Kuulin kaiken sen ja minua peitteen alla melkein nauratti, ettei nyt äiti, vaikka oli aikuinen, nähnyt niitä.


    Varsinkin viime aikoina näin joulun edellä katsoessani tuulessa peuhaaviin puidenlatvoihin tämä varhaislapsuuteni tapaus on palautunut elävästi mieleeni. Muistan hämärän, hirsiseinäisen tuvan, johon suuri leivinuuni antaa mukavasti lämpöä. Huoneessa tuntuu vastapaistetun pullan ja kahvin tuoksua. Äitini ja ystävällinen Hellu-muori istumassa pöydän ääressä. Hellu-muori kertomassa silmät harmaina ja totisina tontuista ja haltioista... Se on hyvä muisto lapsuudestani.
    Mutta ne näkemäni tontut. Minä näin ne. Oliko se aistimusvoimaista mielikuvitusta? Vai voisiko lapsi määrättyyn ikään asti eräällä tavalla "turmeltumattomana" pystyä näkemään ja yleensä aistimaan jotakin sellaista, joka meille aikuisille pysyy suljettuna? Tai löytyykö ratkaisu C. G. Jungin, vuosisatamme suurimpiin kuuluvan ajattelijan ja analyyttisen psykologian uranuurtajan, ajatuksesta kollektiivisesta piilotajunnasta? Tyly suhtautumisemme luonnonhenkiin saa häneltä moitetta, eli kuten hän sanoo: "Mehän olemme ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa onnistuneet karkottamaan luonnosta kaikki henget… Ne, jotka Paracelsuksen aikoihin vielä pyörivät iloisesti vuorilla, metsissä, vesistöissä ja ihmisten asuinsijoilla."

Kotiseudun Joululehti (Sisä-Savon Lehden joululiite) 1994