Petu ja Petun isoveli

Petun isoveli, Veerti, palasi sunnuntaiaamuna kotiin vasta. kahdeksan jälkeen. Niin melkein jokaisena pyhänseutuna; lauantai-iltana lähti ja vasta aamulla tuli takaisin.
     - Missähän lie taas rypenyt, raukka, päivitteli äiti. Mutta Veerti tekeytyi leikilliseksi ja sanoi:
     - Pankaahan kahvi tulelle, janottaa, janottaa niin jumalattomasti.
     - Vielä tässä, kotaleelle, kahvia, sanoi äiti, mutta kuitenkin jossakin välissä äidin kahvipannu ilmestyi hellalle kattiloiden vierelle pihisemään.
     Hyvä, jos kaikki kävi näin, sillä osasi tapahtua toisinkin. Joskus, kun äiti oli aloittanut moittimisen, Veerti oli saattanut äsähtää vastaan ja silloin äiti oli voinut pillahtaa itkuun. Sellainen oli Veertistä kiusallista, ja siksi oli nyt parasta yrittää lyödä kaikki leikiksi ja vähän kestääkin sanomista, elleivät asiat olleet menneet yöreissulla peräti mörskiksi.
     Veerti viskasi pikkutakkinsa tuolin karmille, potkaisi patiinit jaloistaan ja heittäytyi selälleen kamarin hetekalle. Sisuksia etoi, ja jomotti ilkeästi ohimoissa. Hän korjasi tyynyn asentoa niskalle paremmaksi ja huusi:
     - Pe - tuu !
     Petu tiesi sanomattakin, mitä nyt seuraisi. Niin oli ollut aina.
     - Petu, tules tänne!
Petu ilmestyi ovelle.
     - Ota tuo minun takki ja anna tänne, mutta älä tiputa rahoja taskusta!
     Petu nosti takin varovasti veljelleen ja yritti livahtaa huoneesta.
     - Hei, äläs mene! kuului sängystä.
     Petu pysähtyi. Hänen oli toteltava. Isoveli kopeloi takkinsa taskut ja heliseviä pikkurahoja kourassaan sanoi:
     - Pane pois tuo takki, ja siinä on rahaa!
     Hän tarjosi kolikoita. Ne olivat tavallisesti viimeiset tilistä tai kotista.
     - Ota ja hae kaks litraa kirnupiimää ja tuo lopuilla rahoilla punakuorista juustoa! Ala laputtaa, äläkä sitten jää lorvimaan kylälle!
     Petu otti rahat ja pyysi äidiltä maitokannua.
     - Joko sen taas kornii sisuksia. Sitä on taas jossakin ryvetty, äiti motkotti, antoi kuitenkin kannun, ja kannu kädessään Petu säntäsi pihalle.
     Osuuskaupan ruokapuoli oli maidonjakelun vuoksi auki yhdeksään asti sunnuntaiaamuina, ja siksi Veerti aina koetti satuttaa kotiintulonsa ennen sitä.
     Isoveli nousi istumaan sängyn reunalle ja sytytti tupakan. Hän istui ja poltteli. Pysyisi paremmin valveilla siihen asti, kun poika toisi juuston ja piimän. Sitten voi maata vaikka koko jumalanpäivän.
     Sillä aikaa Petu yritti tunkeutua kaupan ihmisjoukossa lähemmäksi tiskiä ja pääsikin viimein edulliseen paikkaan, josta hänen vuoronsa tuli.
     - Mitäs sinulle? kysyi Alli, nuori ja hauskannäköinen naismyyjä. Poika mielellään teki ostokset häneltä. Oli tottunut häneen ja mieluummin vältteli toisia. Petu ojensi maitokannun, tarjosi rahoja ja pyysi:
     - Kaks litraa kirnupiimää ja lopuilla rahoilla punakuorista juustoa.
     Myyjä naurahti, laski kolikot ja sanoi hiljaa itselleen: - Noin, noin kolmesataa grammaa.
     Nainen paukaisi kannen auki kannusta ja meni mittaamaan viereiseen huoneeseen. Sieltä kuului peltiastioiden kalahtelua.
     Pian Petu sai kannun eteensä tiskille. Hän kurkotti astian käsiinsä ja jäi odottamaan juustoa. Myyjä otti ison, kiiltävän veitsen, työnsi syrjään lasioven kaapista ja nosti tiskille suuren, punakuorisen pallon, josta oli jo pala lohkaistu. Petu seurasi naisen liikkeitä, ja hänen teki niin mieli juustoa, että leukaperiin koski.
     Nainen lohkaisi palan tiivistä, kellertävää juustoa ja nosti voipaperin päälle vaa'alle. Sitten hän leikkasi vielä pienen palan lisää, rutisti palat ensin voipaperiin ja kääri sen jälkeen päälle tiskipaperin. Näppärin sormin hän kiersi narun paketin ympärille ja tarjosi pojalle riiputtaen taitavasti tehdystä narulenkistä.
     Petu sieppasi paketin ja pujotteli ihmisten välitse ulko-ovelle...
     Kotimatkalla poika ajatteli näkemäänsä juustoa. Hän koetteli sormillaan valkoista pakettia. Siellä tuntui kova, terävä kulma. Petu muisti, miten herkulliselta oli näyttänyt veitsenjälki.
     - Joko se on Petu? kysyi isoveli kuullessaan pojan hiljaa sipattavan äidille. - Tuohan tänne! Joutuin!
     Petu vei kannun ja juustopaketin veljelleen.
     - Nosta tuoli tuohon viereen! Veerti komensi.
     Petu nosti tuolin lähelle sänkyä ja pujahti takaisin keittiöön.
     Veerti aukaisi piimäkannun ja joi suoraan kannusta. Hän joi pitkään ja juodessa hänen silmänsä pullistuivat. Kannu kallistui yhä enemmän, ja kurkusta kuului rytmillistä kurnimista. Sitten Veerti veti henkeä, Joi vielä, mutta ei enää niin pitkään. Juotuaan hän asetti kannun tuolille ja jätti kannen raolleen. Hän imeskeli piimää suunsa ympäriltä, otti juustopaketin kouraansa, tunnusteli pakettia, punnitsi kämmenessään, röyhtäisi äänekkäästi ja huusi:
     - Pe - tuu !
     - Niin, kuului keittiöstä.
     - Tuo pöytäveitsi!
     Poika etsi veitsen tiskapöydän laatikosta - ja joka kerta, niin myös nyt, häntä hävetti viedä veitsi veljelleen. Hän ajatteli: - Luuleeko se, että minun tekee mieli... ja minä luulen nyt saavani.
     Niinpä hän ei mennyt lähelle veljeään, vaan viskasi veitsen ovelta sängyn jalkapäähän ja katosi nopeasti keittiön puolelle.
     Veljen puolelta kuului paperin rutistelua ja repimistä. Sitten hiljaista. Petu tiesi Veertin leikkaavan ja ottavan pois veitsellä juuston punaista kuorta... Petun teki mieli katsoa, miten paksut kuoret Veerti jättäisi. Hän keksikin asiaa kamarikomerolle ja seurasi syrjäsilmällä.
     Veerti leikkeli juustosta linttejä ja ahtoi suuhunsa. Juustopala pieneni ja pieneni - ja pian oli vain tyhjä, rapiseva voipaperi jäljellä. Viimeisen palan nieleskeltyään hän otti taas piimäkannun ja juoda kurnitti.
     Petu meni takaisin keittiöön. Veljen huoneessa tuli hiljaista. Petu tiesi Veertin nyt loikovan selällään ja polttelevan tupakkaa ennen nukkumistaan.
     Tupakan jälkeen Veerti valvoi vielä selällään vähän aikaa. Hän oli aukaissut vyön soljesta ja pari ylintä nappia housuistaan, ja kämmen, suuri ja turpea, lepäsi vatsalla housunkauluksen alapuolella. Siihen asentoon Veerti tavallisesti nukkui.
     Pian hän alkoikin kuorsata raskaasti. Hän hysähteli unissaan ja narskutti hampaitaan. Silloin Petu kuiskasi äidilleen:
     - Jokohan menisin ottamaan?
     - Ota vaan, johan tuo kuuluu nukkuvan, äiti vastasi.
     Poika hiipi veljensä vuoteen vierelle. Veli kuorsasi ja nirskutti nukkuessan hampaitaan: rrr rrr rrr rrr...
     Äänettömästi poika kokosi juustonkuoret tuolilta. Hän hiipi huoneesta ja alkoi veitsellä raaputtaa mahdollisimman varovasti pois juuston pinnalla olevaa punaista ja tahmeaa.
     Petun leukaperissä tuntui miellyttävää kipua ja kaivelua. Petu tiesi, että juusto oli hyvää kuoren lähellä.

Mitassa
  1995  s.51-56