Uimaan

Oli ensimmäinen sunnuntai juhannuspyhien jälkeen, ja jo heti aamulla herättyään Tomi tunsi, että päivästä tulisi hyvä, ehkä paras koko kesänä. Aurinko hehkui ja lieskasi korkealta pihakoivujen yläpuolelta luvaten hyvää uimasäätä. Sitten illalla olisi mukava katsoa pesäpallo-ottelua ja parasta kaikesta -      Tomi vilkaisi tuolinkarmille... - Siinä ne olivat! Hän saisi vetää jalkoihinsa uudet ruskeapilkkuiset golfarit, melkein samanlaiset kuin Holmin Eerikilläkin olivat.
Tomi hyppäsi vuoteesta, kiskoi ja sitoi golfarit jalkoihinsa. Kiireissään hän sitten hotkaisi voileivän ja viimeinen pala suussaan säntäsi ulos.
     - Toimi, Toimi hei, minne sitä nyt semmosella kiireellä? huusi äiti jälkeen.
     - Uimaan! Tomi huihkasi.
     - Etkä mene sitten syvälle, muista! äiti varoitti.
     - Enkä, en!
     Riemastuneena Tomi juoksi polkua halki metsän ja kiipesi ratapenkalle. Radalla hän kumartui koettelemaan kämmenellään, tuntuisivatko kiskot kuumilta. Lämpimiä olivat. Hän painoi korvansa kiinni kiskoon ja kuunteli, olisiko juna tulossa. Ei kuulunut jumpsutusta raudasta. Kaukana oli vielä juna. Ei kannattanut jäädä odottamaan.
     Radalta Tomi laskeutui järvenpuoleiselle penkereelle, ja lähes samassa hän oli seppä Valtosen pajalla. Hevospuomipajan seinustalla näkyi tyhjänä. Tomi arvasi, että seppä, pitkä ja komea silmälasipäinen mies, makasi varmaan vielä humalassa. Teki aina viikon armottomasti töitä, lietsoi ja kalkutteli pajassaan, mutta joi ja turrasi pyhänseudun. Puheissa sitten aina sama, vanha jauhaminen: - Sen minä sanon, mutta muuta minä en sano...
     Tomi kirmaisi yli kylätien ja tuli rantaan laskeutuvalle polulle. Polun varrella rinteessä näkyi valkoiseksi maalattu talo tuuheiden pensaiden keskellä. Tomi katsoi taloa ja tunsi miellyttävää pelkoa. Talon omistaja - pitkä, kalpea ja koukkuselkäinen mies - oli vuosia sitten tappanut itsensä viiltämällä partaveitsellä kurkkunsa auki. Rouva eli vielä, ja hän melkein aina helteisinä kesäpäivinä nukkui uimarannalla alastomana, vain jokin irtonainen vaatekappale rinnoilla ja toinen pieni, samanlainen alempana peittona. Valkoisena pitkona hän paistatteli itseään aina samassa paikassa nokkospensaan vierellä ja saattoi sillä tavalla lojua tuntikausia, ihmeellistä kyllä, aina yhtä valkoisena.
     Talon kohdalla polku putosi jyrkkänä rantaa kohti. Siinä Tomille tuli joka kerta kuuma, koska hän oli juossut siihen mennessä melkoisen matkan ja myös siksi, että auringonsäteet lämmittivät kaltevaa rinnettä. Siitä tavallisesti löysi kesän ensimmäiset kypsät mansikat - ja siihen kuuli, oliko ketään tuttuja uimassa.
     Tomi pysähtyi kuuntelemaan. Kuului kuin kuuluikin uimarannalta kirkumista ja veden porskahtelua. Oli, oli siellä uijia! Innoissaan Tomi lähti juoksemaan kohti järveä.
     Järvi! Tomi riemastui; aallot lipuivat sieltäpäin, että vesi olisi lämmintä.
     Polku kääntyi suikertamaan pitkin rantaa. Polun vierellä rannan suunnassa oli pitkä ja matala lautarakennus. Tomi tiesi, että suurin osa rakennuksesta oli parkkiverstaana, ja vain sen päässä asuttiin. Polun rannanpuolella huojui korkea ja vihreä, lähes läpipääsemättömältä näyttävä ruoikko. Jostakin sieltä sankasta ja vihreästä kantautui parkinhajuun sekoittuen tervan, ihmislannan ja mädäntyneen kalan hajua. Kesän parhaina hellepäivinä ranta aina lemusi sellaiselle.
     Rakennus lojui niin lähellä vedenrajaa, että polulta ulottui toisella kädellään sieppaamaan seinälaudoilta vihreitä, lihavia kärpäsiä ja toisella voi kosketella rannan ruokojen latvatupsuja. Sai kulkea niin, ja aina riitti samaa rakennusta, samaa ränsistynyttä lautaseinää ja mustana ammottavaa, törkyistä sillanalustaa, samoin kuin ruoikkoa rannan puolella.
     Polku oli osaksi mädäntynyttä parkkilastukkoa, ja sitä oli paljain jaloin kimmoisa, miellyttävä kävellä. Se aivan kuin houkutteli juoksemaan, varsinkin silloin, kun äänistä saattoi kuulla, ketä tuttuja poikia oli uimassa. Mutta vielä jännittävämpää oli kävellä hiljaa, hiipiä kepakko kädessä lyöntivalmiina, sillä sai olla varma, että polun varrella nokkospensaissa liikkui rottia, ja jos osasi iskeä kepillä oikeaan kohtaan, voi saada roikotettavaksi ja toisille näytettäväksi suuren, keltahampaisen suomuhännän.
     Tomi käveli pitkin rakennuksen seinustaa. Yhä selvemmin kuului ilakointia ja veden polskahtelua. Paljon olikin uijia. Tomi oli pinkaisemassa juoksuun, kun hän sattui vilkaisemaan vierelleen rakennuksen ikkunaan. Se oli keltareunainen ikkuna matalalla ränsistyneessä lautaseinässä. Tomi katsoi sisälle ja siinä samassa hän ehti nähdä: lasin takana huoneessa sivuttain istui mies. Mies oli romuluinen, mustaviiksinen, ja miehen kasvot ilmaisivat raivoa, ei kuitenkaan todellista, vaan niin kuin leikillistä, tehtyä suuttumusta. Hän oli parhaillaan iskemässä kohottamansa nyrkin edessään olevalle pöydälle ja viiksien sekä suun asennosta voi arvata, mitä kirosanaa hän oli karjaisemassa. Pöydän toisella puolella istui ketunkasvoinen, vinohartiainen mies, joka huvittuneen näköisenä oli pyyhkäisemässä kourallaan rahakasaa kortinlehtien joukosta eteensä pöydältä. Miehen vieressä, vastapäätä mustaviiksistä, nauroi suu ammollaan lihava, riippuvarintainen, vanha nainen kukikkaassa yöpaidassaan. Vielä näkyi punaisena loistava kukka, verenpisara, ikkunalaudalla ja pöydällä kirkas pullo, jonka kyljessä luki Karhuviinaa. Tomi näki hetkessä sen kaiken, ja sen nähtyään hän säntäsi juoksuun. Hän juoksi nokkosten keskellä, eikä välittänyt polun poikki vilistävästä rotasta, vaan juoksi yli notkelman ja yli nurmitöyrään hiekkarannalle.
     Rantavedessä oli tyttöparvi uimassa ja pulaamassa. Tytöt uivat alastomina, paljaina ja sileänvalkoisina, ja kun he näkivät Tomin tulevan, he lähtivät kirkuen juoksemaan vedestä rannan pensaikkoon vaatteilleen. Pienin joukosta, kolme-neljävuotias pikkutyttö, pinkoi lyllertäen viimeisenä vedenrajaa ja katosi toisten luokse lepikon tiheikköön.
     Tomista tuntui, kuin hän lyhyessä ajassa olisi tehnyt paljon pahaa. Tytöt kohosivat pukeutuessaan osaksi näkyviin pensaiden takaa, painautuivat piiloon, katsoivat taas Tornia - ja Tomi, vaikka toisia poikia ei vielä ollutkaan rannalla, päätti uida, uida uhallakin, että tytöt näkisivät, mitä varten hän oli tullut.
     Ne olivat Tomin uudet golfarit. Hän laskotteli ne huolellisesti villiviinimarjapensaan oksille ja käveli uikkareissaan rantahietikolle.
     Tytöt kurkistelivat ja tirskuivat pensaikossa, mutta Tomi ei ollut kuulevinaankaan, ei näkevinään, vaan seisoi rannalla ja lähti sitten juoksemaan kohti vettä ja Aurinkoa.
     Hän juoksi niin syvälle kuin vedessä voi juosta ja sitten sukelsi. Tahallaan hän sukelsi pitkälle sinivihreässä rantavedessä. Vasta sen jälkeen, kun jyrkänteessä musteni ja alkoi näkyä pohjamurassa enemmän ja enemmän pystyssä näkinkenkiä, hän kääntyi käsillään haroen nousemaan kohti pintaa ja kohti vedenpinnassa kirkkaana kuplana loistavaa Aurinkoa.

Mitassa
1995  s.36
-40