Viimeisenä valimolla

Valimon pihalla oli hiljaista ja kuollutta. Vielä edellisenä aamuna Petun töihin tullessa olivat Puntti ja Räisänen takoa jyskyttäneet betonia muotteihin rakennuksen seinustalla; Räisänen putkia ja Puntti kaapelinsuojuksia. Nyt miehiä ei näkynyt, eikä kuulunut lyöntirautojen jumpsutusta.
     Tuttu, tunkkainen haju lemahti valimon eteisessä Petua vastaan. Se oli sementin-, hiekan-, öljyn-, betonin- ja ties minkä ominainen haju, sellainen, jota ei tuntenut missään muualla.
     Petu veti paksun ja raskaan metallivahvisteisen oven auki ja astui sisälle valimon puolelle. Huoneessa ei ollut ketään. Veertin, Jannen ja Risosen koneiden lyöntiraudat näkyivät kiiltäviksi rasvattuina ja pystyynnostettuina paikoillaan. Tiilenlyöjät olivat poissa, ja poissa oli miesten apuri, Karppisen Retekin. Reten satsintekolava näkyi hiekkakasan vierellä puhtaana kuin nuoltuna edellisen työpäivän jäljeltä.
     Petu pysähtyi ovelle, katsoi ja kuunteli. Hän oli epävarma, saisiko hän vielä ruveta töihin vai ei. - Kun tulis joku, jolta vois kysyä, Petu ajatteli.
     Edellisenä iltana Petu oli ollut kotona pihamaalla Veerti-veljen kanssa pitkäsiimaa madottamassa, kun lähettipoika, Siltasen Josku Suojeluskuntatalolta, oli pyörällä kurvannut pihaan ja sanonut: - Hei, älä meinaakaan Veerti enää kalaan. Tässä on sulle kortti... Veerti oli pyyhkäissyt sormensa kalahousujensa lahkeeseen ja ottanut kortin käteensä. Se oli ollut palvelukseenastumismääräys.  Kasvot vakavina Veerti oli korttia tutkinut ja viimein sanonut:
     - On kai se taas vain lähettävä.
     Hän oli ajanut partansa, peseytynyt ja muuttanut puvun alle puhtaat alusvaatteet. - Hei hei, oli sanonut kotiovea kiinni painaessaan, ja äiti oli jäänyt Veertin lähdettyä salaa itkeä tihraamaan.
     Toisetkin valimon miehet olivat saaneet lähtömääräyksen, ja nyt seisoivat lyöntiraudat pystyssä ja aivan kuin koneiden puiset kädensijat olisivat odottaneet kouria, jotka niihin tarttuisivat.
     - Olkoon, Petu ajatteli, teen niin kauan, kun mestari antaa, koska kukaan ei ole kieltänytkään.
     Petu seuloi metallisihdillä hiekan ja mittasi lapiolla satsilavalle. Sen jälkeen hän kantoi sementtisäkin sylissään hiekkakasan päälle. Petu muisti, miten hän oli viidenkymmenen kilon sementtisäkin keväällä ensimmäisenä työpäivänään kantanut lavalle. Jo aikaisemmin, ennen töihin pääsemistään hän oli Veertille evästä ja kahvia tuodessaan katsonut, miten miehet olivat ottaneet säkin kouriinsa ja kantaneet. Hän oli valimon varastossa samaa salaa harjoitellut. Kun oli tullut sitten aika kantaa säkki lavalle, miehet olivat vaivihkaa katsoneet koneiltaan. Hän oli tarttunut säkkiin, niin kuin ikänsä olisi sitä tehnyt ja kevyesti kantanut lavalle. Janne Veertin vieruskoneelta oli sanonut:
     - On sillä tuolla Petulla perkele ihan miehen otteet. Näkyy siinä olevan jytyä... ja Veerti oli hyvillään keskeyttänyt tiilenhakkaamisen ja tarjonnut Jannelle askistaan pöllitupakan.
     Petu iski lapionkärjellä säkin halki ja pudisteli sementin säkistä hiekkakasan päälle. Sitten hän sotki lapiolla hiekan ja sementin oikeassa suhteessa, teki koperon keskelle kasaa ja kaatoi koperoon sangolla vettä. Yhtä tärkeää kuin hiekan ja sementin oikea suhde, oli myös se, miten märkää satsista piti tulla. Jos satsi jäi hiekkavoittoiseksi, mureni se pois kuperalta levyltä ja liian märkä taas valui ja teki aaltoja tiilenpinnalle. Ensimmäisen tiilen muotoileminen kertoi, oliko satsi onnistunut. Jos oli, niin tiilenteko oli Petusta kuin leikkiä. Sen kun vain raudalla hakkasi, muotoili j a silitteli.
     - Nyt tuli - niin kuin Petulle viime aikoina - satsista hyvä. Sen tunsi kourassa koetellessaan ja sitten lyöntiraudalla lyödessä. Helppoa oli silitellä tiilenpintaa.
     Petu, joka vain muutamia päiviä aikaisemmin oli täyttänyt kuusitoista, teki valimolla harjatiiliä. Veerti-veli oli hänet samana keväänä sinne työhön saanut. Harjatiilien tekeminen ei ollut niin raskasta kuin kattotiilien hakkaaminen, mutta se vaati enemmän aikaa ja taitoa.
     Petulla oli jo yli kahdeskymmenes tiili menossa, kun ulkoa alkoi kantautua miesten keskustelua. Siellä kuului olevan miesjoukko kiertelemässä, ja äänet lähestyivät. Valimon ovi avautui, ja sisään astui edellä mestari vakavakasvoisena. Mestarin perässä purkautui ovesta Petulle täysin tuntemattomia herrasmiehiä valimohuoneeseen.
     Petu kääntyi katsomaan mestaria ja tervehti päätään nyökkäämällä. Mestari vastasi lähes huomaamattomasti Petun tervehdykseen. Miehet mestarin mukana kävelivät valimon käytävällä vilkkaasti keskustellen ja niin kuin eivät olisi Petua huomanneetkaan. Miesryhmä tutki ja nuuski kaikki valimon huoneet, komerot, kopit ja loukot. He laskeutuivat alas keskuslämmityshuoneeseenkin, viipyivät siellä ja nousivat viimein pois. Ryhmään kokoontuneina he sitten keskustelivat hiljaa tiililavojen takana.
     Petu, muotoili raudallaan tiiltä ja sivumennen kuunteli, mitä mahtoi olla tekeillä. Kysymyksessä kuului olevan valimon muuttaminen ammuslataamoksi. Sitä miehet suunnittelivat.
     Päästyään jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen miehet kokoontuivat poislähtiessään Petun ympärille katsomaan tiilentekoa.
     Petu tiesi, että hänen tekemistään tarkkailtiin, mutta hän ei ollut näkevinäänkään miehiä, vaan jatkoi tiilentekoa. Hän lappoi ruukkikauhalla satsia levylle, hakkasi käsiraudalla, pyyhkäisi liikaa satsia pois, silitteli ja muotoili, seuloi punaväriä satsin päälle, kastoi lyöntirautaa vedessä, silitteli uudelleen, antoi toisen kerran punaväriä, kastoi rautaa vesikaukalossa ja jälleen silitteli. Syntyi kaunismuotoinen, sileä ja punainen harjatiili. Valmis oli. Petu polkaisi lattianrajassa poljinta. Tappi nosti tiilen levyineen koneesta koholle. Petu tarttui levyä alta, varoen koskemasta märkään tiileen ja kantoi tiilen läheiselle lautalavalle valmiiden joukkoon kuivamaan. Hän rämäytti uuden levyn koneeseen, nosti kauhalla satsia levylle ja teki huitaisevan liikkeen kauhalla, niin kuin oli tottuneiden tiilentekijäin nähnyt tekevän, otti raudan ja alkoi hakata.
     Miehet katsoivat hiljaisina Petun työskentelyä. Sitten viimein mies joukosta sanoi naurahtaen:
     - Mutta siltä pojalta käy! On ihan ilo katsoa.
     Silloin miesryhmän mukana oleva upseeri, ainoa sotilaspukuinen joukossa (Petu oli ensin katsonut hänet vänrikiksi, mutta näki läheltä, että ruusuke olikin iso ja mies oli majuri) sanoi tylysti:
     - Alahan poika panna koneesi pois! Täällä alkavat nyt tärkeämmät tehtävät.
     Miesjoukko liikahti levottomana - ja kaikki kääntyivät kävelemään ulos valimohuoneesta.
     Petu punastui. Ensin hän oli ilostunut miehen kehumisesta ja nyt… toinen, jumalauta, poika koneesi pois. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin tehdä tiiliä, vieläpä harjatiiliä ihmisten katoille, Petu ajatteli ruukkikauhaa kourassaan puristaen.

Petu oli puhdistanut koneensa ja oli parhaillaan rasvaamassa nippaimia, kun valimon ovi avautui ja mies, joka oli kehunut Petun tiilentekoa, tuli takaisin valimon ovelle. Ystävällisesti hymyillen hän sanoi:
     - Joo, älä välitä. Sitten taas joskus jatketaan näitä töitä.
     Mies kääntyi, vinkkasi vielä silmää ja lähti pihamaalla keskustelevan miesjoukkoon.

Mitassa
  1995  s.108-112