Ukonlahnojen aikaan
Allu ja Esa, valimon tiilenlyöjät, soutivat
sunnuntaiaamuna selän puolelta yökalasta. Allu lipsutteli hiljaa airoilla, ja
Esa istui perässä, uitti melaa ja piti Professoria siimanpäässä.
Auringonpaahteessa Esaa alkoi nukuttaa ja hän toivoi,
että Allu olisi soutanut kovemmin, mutta Allu oli sellainen, että uistimen
piti olla aina perässä ja hiljaa oli soudettava.
- Sitä ei tiedä, mistä se ottaa, samaa vettä se on,
Allulla oli tapana sanoa. Niin myös nyt, vaikka oltiin jo lähes kylän
laivarannassa ja oli huono uistinkeli: helle, auringonkilotus, eikä mikään
syönninaika. Sen verran Allu kuitenkin oli antanut Esalle periksi, ettei
kaikkia ruohoniemiä kierrelty, vaan soudettiin keskeltä kylänlahtea.
Allu souti ja katsoi selältä lähestyvää
matkustajalaivaa. Laiva näkyi kauniin valkoisena vihreää rantametsää
vasten. Allu tiesi, että sieltä oli tulossa kirkkoväkeä. Lehdessä oli
viikolla lukenut, että naapuripitäjän seurakuntalaiset tekisivät
kirkkomatkan kylän jumalanpalvelukseen. Sieltä he nyt olivat tulossa. Kokka
vaahdoten laiva lähestyi kylänrantaa.
Laivan kannella seisoi naapuripitäjän
rovasti. Rovasti oli nuori vielä, neljän pikkulapsen isä, voimallinen
sananjulistaja - ja armoton kalamies.
Rovasti katsoi rannan vihreitä laitumia, joilla
lehmät rauhallisina märehtivät, ihasteli viljapeltoja ja muisti heilimoivan
ruislaihon nähdessään, miten Jeesus oli opetuslapsineen kulkenut sapattina
viljavainion keskellä, ja opetuslapset olivat hiertäneet jyviä irti
tähkäpäistä. Tähkät ja tähkäpäät palauttivat rovastin mieleen
tähkälahnat. Rovasti muisti vanhoilta kalamiehiltä oppimansa: ensin kutevat
särkilahnat, sitten tähkälahnat ja viimein, rukiin heilimoidessa, ukonlahnat,
oikeat sammalpäät.
Rovasti ajatteli rysää, joka oli jäänyt
viritettynä kotilahden aidanjuohteeseen. Oli ukonlahnojen kutuaika ja ilma
sellainen, että sammalpäät varmasti rantautuisivat. Kukaties siellä jo
rysänvaajat heiluivat.
Vieraat maisemat tekivät rovastin mielen vähän
haikeaksi ja saivat hänet kaipaamaan kotiväkeä, lapsia, vaimoa - joka
parhaillaan odotti viidettä - ja muistuipa koirakin, karvaturri Jeri, vanha
kalatoveri, rovastin mieleen.
Isännät laivankannella ajattelivat rovastin vajonneen
mietiskelemään saarnaansa, jonka hän kohta joutuisi pitämään ja antoivat
hänen olla yksin, rauhassa ja hiljaisuudessa.
Kaunista on, kaunista, rovasti ajatteli maisemia
katsoessaan, osaa ollakin kaunista. Herran on Maa ja kaikki, mitä siinä on,
tuli rovastille mieleen.
Laivanhuuto herätti rovastin ajatuksistaan. Oltiin
lähestymässä kylänrantaa. Laiva teki kaarroksen lahdella, kulki läheltä
uistinmiehiä ja puksutti hiljaa kohti laituria.
Rovasti nojasi kaidetta vasten ja katsoi tarkkaavaisena
lahdelle. Eikös vain siellä ole miehillä kala kiinni. Ei se muuten toinen
noin jumottaisi perälaudalla ja tuolla tavalla vetäisi. On, on niillä kala,
päätteli rovasti, saattoi olla isokin.
- Siellä taitaa olla pojilla kala uistimessa, sanoi
pieksujalkainen, mustatakkinen talonisäntä rovastin vierellä. - Onpas
iskenyt, vaikka on näin kilotus.
- Oon, on niillä, rovasti totesi ja katsoi kalamiesten
liikkeitä.
Mies veneessä, sutjakannäköinen, ylävartalo
paljaana, veti siimasta ja antoi löysiä. Laivan laineet keinuttivat venettä
ja kalanvetäjä perälaudalla nyökkäsi ja horjahteli. Soutaja,
leveäharteinen rohnikka, käänteli venettä kalan liikkeiden mukaan.
Rovasti ei nähnyt nyt muuta, kuin mitä lahdella
tapahtui. Hän ei havainnut sitä, että laivan potkurin ääni oli vaimentunut.
Touvit oli viskattu laiturille, jossa pikkupojat olivat kilvaten rientäneet
kiinnittämään touvien lenkkejä pollareihin. Laskusilta oli pudotettu, ja
ihmiset olivat lähteneet laivasta ja nousivat nyt mustina ryhminä kylätiellä
kohti kirkkomäkeä.
- Anna mennä, anna mennä! kuului veneestä lahdelta.
Sitten taas vedettiin siimasta.
Onkohan niillä edes haavia, rovasti ajatteli. Vai
miten ne aikovat?
- Hmm hmm, tuota rovasti, jokohan meidän olisi
lähdettävä, sanoi kirkkopukuinen isäntä, nosti kellon liivinsä taskusta,
katsoi ja hätäili. Tästä on kuulemma matkaa melkoisesti.
- Alkakaa vain mennä! rovasti kehotti. - Minä tulen
aivan kohta.
On, on niillä haavi, rovasti huomasi. Soutajan
kädessä oli ja tarjosi vetäjälle.
Kala näytti uivan syvästä lähelle venettä. Jo
muutti mies kädessään haavin asentoa, veti kalaa lähemmäksi - ja koukkasi.
Haavissa oli. Sai se sen. Iso kuin mikä. Veneestä kuului kurikoimista ja
naurua.
- Kunhan ei vain olisi ollut lohi, rovasti arveli,
näytti niin paksulle ja tasapyrstöiselle.
Varmistaakseen asian hän huusi jyleällä saarnamiehen
äänellä:
- Haukiko se on?
- Hauki ja jumalattoman iso! kalansaaja vastasi ja
nostaa roikotti kalan nähtäväksi.
- Hyvä! rovasti huusi ja nosti kätensä
tervehdykseen.
Sitten rovasti muisti, että oli lähdettävä. Hän haki
hytistä salkkunsa, otti sadetakin käsivarrelleen ja lähti arvokkaasti
laivasta.
Kohti kirkkomäkeä käveli rovasti. Hän kuuli, miten
lapset kirkuivat ilosta uimarannalla ja kuinka uistinmiehet vetää
kitisyttivät venettä teloille.
Aurinko porotti rovastin päälakeen ja tien varrella
pajan nokimustaan oveen.
Pajan vierellä heinikossa makasi seppä, pitkä mies,
mustassa pyhäpuvussa, ja kirkas pullo kiilteli sepän vierellä. Ilmassa tuntui
kuuman kaislikon ja nahkurinverstaan lemua.
Kirkonkellot alkoivat kumahdella.
Rovasti näki, miten mansikat ojanpenkereellä alkoivat
olla jo ylikypsiä, huomasi kissankellon ja kumartui katsomaan läheltä.
- Campanula rotundifolia, rovasti sanoi ääneen ja
muisti taas: - Herran on Maa ja kaikki, mitä siinä on.
Sen lauseen hän vielä lisänä sovittaisi jotenkin
saarnaansa.
Kala-Oskari ja kolme enkeliä
1986 s.33-36