Arvostelu
Joutsenesta eleettömästi
Kiva kirja.
Tällainen oli kahdeksanvuotiaan Matin ja seitsemän vanhan Tanelin vastaus, kun kysyin heidän mielipidettään esiteltävästä kirjasta.
Aikuinen lukija voi suhtautua Kurkkiin konstikkaammin.
Hän voi olla kiinnostunut joutsenesta puhtaasti luonnontieteellisessä mielessä ja etsiä Kurkista nimenomaan tietoa. Hänkään ei vedä kirjasta vesiperää, mutta merkittävin osa sen sisällöstä jää häneltä tajuamatta.
Toinen tapa suhtautua voi olla vaikkapa esteettisen mittamiehen. Tämä tutkailee tarkasti kirjan tyyliä ja rakennetta ja vertailee sitä muihin saman aihepiirin teoksiin - esimerkiksi Kokon Laulujoutseneen.
Tämäkään tie tuskin vie Kurkin ytimeen. Yrjö Knuutinen ei ole kirjaansa kirjoittaessaan ajatellut ensisijaisesti sitä, mikä miellyttäisi korkeakirjallisesti kouliutuneita esteetikkoja. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu siltä, että Kurkki viehättää paljossa juuri viimeistelemättömyydellään, sitä ei ole hiottu pilalle, tahkottu persoonattomaksi.
Kurkki on tarina joutsenesta, koirasta, koulusta, pakkasesta, kesästä, uusista pakkasista ja lopulta keväästä, joka tuo kirjan päähenkilön sisimpään luonnonkutsun ja saa sen jättämään suonenjokelaisen tilapäiskotinsa. Pienten päivittäisten tapahtumien kirjaamisen ohella Knuutinen on tallettanut teokseensa omaa tajunnanvirtaansa, mietteitään ja mielialojaan, välistä proosarunonkin muodossa.
Yrjö Knuutinen ei poseeraa, ylväät asenteet ja korkeilta koturneilta julistaminen ovat hänen persoonalleen täysin vieraita. Mutta hänen tapansa elää ja kokea ja kirjoittaa elämästään ja kokemastaan on ilmeisen aito. Kurkin riveistä koostuu kuva lähellä luontoa viihtyvästä, sisäänpäin kääntyneestä, ehkä pohjimmiltaan erakonkin taipumuksia omaavasta mietiskelijästä ja havainnoitsijasta. Miehestä, jonka olemuksessa ja luonteessa on jotakin, jonka liitämme myönteisessä mielessä sanaan perisuomalalainen. Yrjö Knuutiselta toivoisi kirjoja tulevaisuudessakin.
Aarre Huuskonen
Savon Sanomat 1970