Petu ja Petun isoveli
Petun isoveli, Veerti, palasi sunnuntaiaamuna kotiin vasta. kahdeksan
jälkeen. Niin melkein jokaisena pyhänseutuna; lauantai-iltana lähti ja vasta
aamulla tuli takaisin.
- Missähän lie taas rypenyt, raukka, päivitteli
äiti. Mutta Veerti tekeytyi leikilliseksi ja sanoi:
- Pankaahan kahvi tulelle, janottaa, janottaa niin
jumalattomasti.
- Vielä tässä, kotaleelle, kahvia, sanoi äiti,
mutta kuitenkin jossakin välissä äidin kahvipannu ilmestyi hellalle
kattiloiden vierelle pihisemään.
Hyvä, jos kaikki kävi näin, sillä osasi tapahtua
toisinkin. Joskus, kun äiti oli aloittanut moittimisen, Veerti oli saattanut
äsähtää vastaan ja silloin äiti oli voinut pillahtaa itkuun. Sellainen oli
Veertistä kiusallista, ja siksi oli nyt parasta yrittää lyödä kaikki
leikiksi ja vähän kestääkin sanomista, elleivät asiat olleet menneet
yöreissulla peräti mörskiksi.
Veerti viskasi pikkutakkinsa tuolin karmille, potkaisi
patiinit jaloistaan ja heittäytyi selälleen kamarin hetekalle. Sisuksia etoi,
ja jomotti ilkeästi ohimoissa. Hän korjasi tyynyn asentoa niskalle paremmaksi
ja huusi:
- Pe - tuu !
Petu tiesi sanomattakin, mitä nyt seuraisi. Niin oli
ollut aina.
- Petu, tules tänne!
Petu ilmestyi ovelle.
- Ota tuo minun takki ja anna tänne, mutta älä
tiputa rahoja taskusta!
Petu nosti takin varovasti veljelleen ja yritti
livahtaa huoneesta.
- Hei, äläs mene! kuului sängystä.
Petu pysähtyi. Hänen oli toteltava. Isoveli kopeloi
takkinsa taskut ja heliseviä pikkurahoja kourassaan sanoi:
- Pane pois tuo takki, ja siinä on rahaa!
Hän tarjosi kolikoita. Ne olivat tavallisesti
viimeiset tilistä tai kotista.
- Ota ja hae kaks litraa kirnupiimää ja tuo lopuilla
rahoilla punakuorista juustoa! Ala laputtaa, äläkä sitten jää lorvimaan
kylälle!
Petu otti rahat ja pyysi äidiltä maitokannua.
- Joko sen taas kornii sisuksia. Sitä on taas jossakin
ryvetty, äiti motkotti, antoi kuitenkin kannun, ja kannu kädessään Petu
säntäsi pihalle.
Osuuskaupan ruokapuoli oli maidonjakelun vuoksi auki
yhdeksään asti sunnuntaiaamuina, ja siksi Veerti aina koetti satuttaa
kotiintulonsa ennen sitä.
Isoveli nousi istumaan sängyn reunalle ja sytytti
tupakan. Hän istui ja poltteli. Pysyisi paremmin valveilla siihen asti, kun
poika toisi juuston ja piimän. Sitten voi maata vaikka koko jumalanpäivän.
Sillä aikaa Petu yritti tunkeutua kaupan ihmisjoukossa
lähemmäksi tiskiä ja pääsikin viimein edulliseen paikkaan, josta hänen
vuoronsa tuli.
- Mitäs sinulle? kysyi Alli, nuori ja
hauskannäköinen naismyyjä. Poika mielellään teki ostokset häneltä. Oli
tottunut häneen ja mieluummin vältteli toisia. Petu ojensi maitokannun,
tarjosi rahoja ja pyysi:
- Kaks litraa kirnupiimää ja lopuilla rahoilla
punakuorista juustoa.
Myyjä naurahti, laski kolikot ja sanoi hiljaa
itselleen: - Noin, noin kolmesataa grammaa.
Nainen paukaisi kannen auki kannusta ja meni mittaamaan
viereiseen huoneeseen. Sieltä kuului peltiastioiden kalahtelua.
Pian Petu sai kannun eteensä tiskille. Hän kurkotti
astian käsiinsä ja jäi odottamaan juustoa. Myyjä otti ison, kiiltävän
veitsen, työnsi syrjään lasioven kaapista ja nosti tiskille suuren,
punakuorisen pallon, josta oli jo pala lohkaistu. Petu seurasi naisen
liikkeitä, ja hänen teki niin mieli juustoa, että leukaperiin koski.
Nainen lohkaisi palan tiivistä, kellertävää juustoa
ja nosti voipaperin päälle vaa'alle. Sitten hän leikkasi vielä pienen palan
lisää, rutisti palat ensin voipaperiin ja kääri sen jälkeen päälle
tiskipaperin. Näppärin sormin hän kiersi narun paketin ympärille ja tarjosi
pojalle riiputtaen taitavasti tehdystä narulenkistä.
Petu sieppasi paketin ja pujotteli ihmisten välitse
ulko-ovelle...
Kotimatkalla poika ajatteli näkemäänsä juustoa.
Hän koetteli sormillaan valkoista pakettia. Siellä tuntui kova, terävä
kulma. Petu muisti, miten herkulliselta oli näyttänyt veitsenjälki.
- Joko se on Petu? kysyi isoveli kuullessaan pojan
hiljaa sipattavan äidille. - Tuohan tänne! Joutuin!
Petu vei kannun ja juustopaketin veljelleen.
- Nosta tuoli tuohon viereen! Veerti komensi.
Petu nosti tuolin lähelle sänkyä ja pujahti takaisin
keittiöön.
Veerti aukaisi piimäkannun ja joi suoraan kannusta.
Hän joi pitkään ja juodessa hänen silmänsä pullistuivat. Kannu kallistui
yhä enemmän, ja kurkusta kuului rytmillistä kurnimista. Sitten Veerti veti
henkeä, Joi vielä, mutta ei enää niin pitkään. Juotuaan hän asetti kannun
tuolille ja jätti kannen raolleen. Hän imeskeli piimää suunsa ympäriltä,
otti juustopaketin kouraansa, tunnusteli pakettia, punnitsi kämmenessään,
röyhtäisi äänekkäästi ja huusi:
- Pe - tuu !
- Niin, kuului keittiöstä.
- Tuo pöytäveitsi!
Poika etsi veitsen tiskapöydän laatikosta - ja joka
kerta, niin myös nyt, häntä hävetti viedä veitsi veljelleen. Hän ajatteli:
- Luuleeko se, että minun tekee mieli... ja minä luulen nyt saavani.
Niinpä hän ei mennyt lähelle veljeään, vaan
viskasi veitsen ovelta sängyn jalkapäähän ja katosi nopeasti keittiön
puolelle.
Veljen puolelta kuului paperin rutistelua ja
repimistä. Sitten hiljaista. Petu tiesi Veertin leikkaavan ja ottavan pois
veitsellä juuston punaista kuorta... Petun teki mieli katsoa, miten paksut
kuoret Veerti jättäisi. Hän keksikin asiaa kamarikomerolle ja seurasi
syrjäsilmällä.
Veerti leikkeli juustosta linttejä ja ahtoi suuhunsa.
Juustopala pieneni ja pieneni - ja pian oli vain tyhjä, rapiseva voipaperi
jäljellä. Viimeisen palan nieleskeltyään hän otti taas piimäkannun ja
juoda kurnitti.
Petu meni takaisin keittiöön. Veljen huoneessa tuli
hiljaista. Petu tiesi Veertin nyt loikovan selällään ja polttelevan tupakkaa
ennen nukkumistaan.
Tupakan jälkeen Veerti valvoi vielä selällään
vähän aikaa. Hän oli aukaissut vyön soljesta ja pari ylintä nappia
housuistaan, ja kämmen, suuri ja turpea, lepäsi vatsalla housunkauluksen
alapuolella. Siihen asentoon Veerti tavallisesti nukkui.
Pian hän alkoikin kuorsata raskaasti. Hän hysähteli
unissaan ja narskutti hampaitaan. Silloin Petu kuiskasi äidilleen:
- Jokohan menisin ottamaan?
- Ota vaan, johan tuo kuuluu nukkuvan, äiti vastasi.
Poika hiipi veljensä vuoteen vierelle. Veli kuorsasi
ja nirskutti nukkuessan hampaitaan: rrr rrr rrr rrr...
Äänettömästi poika kokosi juustonkuoret tuolilta. Hän hiipi huoneesta ja
alkoi veitsellä raaputtaa mahdollisimman varovasti pois juuston pinnalla olevaa
punaista ja tahmeaa.
Petun leukaperissä tuntui miellyttävää kipua ja
kaivelua. Petu tiesi, että juusto oli hyvää kuoren lähellä.
Mitassa
1995 s.51-56