Viimeisenä valimolla
Valimon pihalla oli hiljaista ja kuollutta. Vielä edellisenä aamuna Petun
töihin tullessa olivat Puntti ja Räisänen takoa jyskyttäneet betonia
muotteihin rakennuksen seinustalla; Räisänen putkia ja Puntti
kaapelinsuojuksia. Nyt miehiä ei näkynyt, eikä kuulunut lyöntirautojen
jumpsutusta.
Tuttu, tunkkainen haju lemahti valimon eteisessä Petua
vastaan. Se oli sementin-, hiekan-, öljyn-, betonin- ja ties minkä ominainen
haju, sellainen, jota ei tuntenut missään muualla.
Petu veti paksun ja raskaan metallivahvisteisen oven
auki ja astui sisälle valimon puolelle. Huoneessa ei ollut ketään. Veertin,
Jannen ja Risosen koneiden lyöntiraudat näkyivät kiiltäviksi rasvattuina ja
pystyynnostettuina paikoillaan. Tiilenlyöjät olivat poissa, ja poissa oli
miesten apuri, Karppisen Retekin. Reten satsintekolava näkyi hiekkakasan
vierellä puhtaana kuin nuoltuna edellisen työpäivän jäljeltä.
Petu pysähtyi ovelle, katsoi ja kuunteli. Hän oli
epävarma, saisiko hän vielä ruveta töihin vai ei. - Kun tulis joku, jolta
vois kysyä, Petu ajatteli.
Edellisenä iltana Petu oli ollut kotona pihamaalla
Veerti-veljen kanssa pitkäsiimaa madottamassa, kun lähettipoika, Siltasen
Josku Suojeluskuntatalolta, oli pyörällä kurvannut pihaan ja sanonut: - Hei,
älä meinaakaan Veerti enää kalaan. Tässä on sulle kortti... Veerti oli
pyyhkäissyt sormensa kalahousujensa lahkeeseen ja ottanut kortin käteensä. Se
oli ollut palvelukseenastumismääräys. Kasvot vakavina Veerti oli korttia tutkinut ja
viimein sanonut:
- On kai se taas vain lähettävä.
Hän oli ajanut partansa, peseytynyt ja muuttanut puvun
alle puhtaat alusvaatteet. - Hei hei, oli sanonut kotiovea kiinni painaessaan,
ja äiti oli jäänyt Veertin lähdettyä salaa itkeä tihraamaan.
Toisetkin valimon miehet olivat saaneet
lähtömääräyksen, ja nyt seisoivat lyöntiraudat pystyssä ja aivan kuin
koneiden puiset kädensijat olisivat odottaneet kouria, jotka niihin
tarttuisivat.
- Olkoon, Petu ajatteli, teen niin kauan, kun mestari
antaa, koska kukaan ei ole kieltänytkään.
Petu seuloi metallisihdillä hiekan ja mittasi lapiolla
satsilavalle. Sen jälkeen hän kantoi sementtisäkin sylissään hiekkakasan
päälle. Petu muisti, miten hän oli viidenkymmenen kilon sementtisäkin
keväällä ensimmäisenä työpäivänään kantanut lavalle. Jo aikaisemmin,
ennen töihin pääsemistään hän oli Veertille evästä ja kahvia tuodessaan
katsonut, miten miehet olivat ottaneet säkin kouriinsa ja kantaneet. Hän oli
valimon varastossa samaa salaa harjoitellut. Kun oli tullut sitten aika kantaa
säkki lavalle, miehet olivat vaivihkaa katsoneet koneiltaan. Hän oli tarttunut
säkkiin, niin kuin ikänsä olisi sitä tehnyt ja kevyesti kantanut lavalle.
Janne Veertin vieruskoneelta oli sanonut:
- On sillä tuolla Petulla perkele ihan miehen otteet.
Näkyy siinä olevan jytyä... ja Veerti oli hyvillään keskeyttänyt
tiilenhakkaamisen ja tarjonnut Jannelle askistaan pöllitupakan.
Petu iski lapionkärjellä säkin halki ja pudisteli
sementin säkistä hiekkakasan päälle. Sitten hän sotki lapiolla hiekan ja
sementin oikeassa suhteessa, teki koperon keskelle kasaa ja kaatoi koperoon
sangolla vettä. Yhtä tärkeää kuin hiekan ja sementin oikea suhde, oli myös
se, miten märkää satsista piti tulla. Jos satsi jäi hiekkavoittoiseksi,
mureni se pois kuperalta levyltä ja liian märkä taas valui ja teki aaltoja
tiilenpinnalle. Ensimmäisen tiilen muotoileminen kertoi, oliko satsi
onnistunut. Jos oli, niin tiilenteko oli Petusta kuin leikkiä. Sen kun vain
raudalla hakkasi, muotoili j a silitteli.
- Nyt tuli - niin kuin Petulle viime aikoina - satsista
hyvä. Sen tunsi kourassa koetellessaan ja sitten lyöntiraudalla lyödessä.
Helppoa oli silitellä tiilenpintaa.
Petu, joka vain muutamia päiviä aikaisemmin oli
täyttänyt kuusitoista, teki valimolla harjatiiliä. Veerti-veli oli hänet
samana keväänä sinne työhön saanut. Harjatiilien tekeminen ei ollut niin
raskasta kuin kattotiilien hakkaaminen, mutta se vaati enemmän aikaa ja taitoa.
Petulla oli jo yli kahdeskymmenes tiili menossa, kun
ulkoa alkoi kantautua miesten keskustelua. Siellä kuului olevan miesjoukko
kiertelemässä, ja äänet lähestyivät. Valimon ovi avautui, ja sisään
astui edellä mestari vakavakasvoisena. Mestarin perässä purkautui ovesta
Petulle täysin tuntemattomia herrasmiehiä valimohuoneeseen.
Petu kääntyi katsomaan mestaria ja tervehti
päätään nyökkäämällä. Mestari vastasi lähes huomaamattomasti Petun
tervehdykseen. Miehet mestarin mukana kävelivät valimon käytävällä
vilkkaasti keskustellen ja niin kuin eivät olisi Petua huomanneetkaan.
Miesryhmä tutki ja nuuski kaikki valimon huoneet, komerot, kopit ja loukot. He
laskeutuivat alas keskuslämmityshuoneeseenkin, viipyivät siellä ja nousivat
viimein pois. Ryhmään kokoontuneina he sitten keskustelivat hiljaa
tiililavojen takana.
Petu, muotoili raudallaan tiiltä ja sivumennen
kuunteli, mitä mahtoi olla tekeillä. Kysymyksessä kuului olevan valimon
muuttaminen ammuslataamoksi. Sitä miehet suunnittelivat.
Päästyään jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen miehet
kokoontuivat poislähtiessään Petun ympärille katsomaan tiilentekoa.
Petu tiesi, että hänen tekemistään tarkkailtiin,
mutta hän ei ollut näkevinäänkään miehiä, vaan jatkoi tiilentekoa. Hän
lappoi ruukkikauhalla satsia levylle, hakkasi käsiraudalla, pyyhkäisi liikaa
satsia pois, silitteli ja muotoili, seuloi punaväriä satsin päälle, kastoi
lyöntirautaa vedessä, silitteli uudelleen, antoi toisen kerran punaväriä,
kastoi rautaa vesikaukalossa ja jälleen silitteli. Syntyi kaunismuotoinen,
sileä ja punainen harjatiili. Valmis oli. Petu polkaisi lattianrajassa
poljinta. Tappi nosti tiilen levyineen koneesta koholle. Petu tarttui levyä
alta, varoen koskemasta märkään tiileen ja kantoi tiilen läheiselle
lautalavalle valmiiden joukkoon kuivamaan. Hän rämäytti uuden levyn
koneeseen, nosti kauhalla satsia levylle ja teki huitaisevan liikkeen kauhalla,
niin kuin oli tottuneiden tiilentekijäin nähnyt tekevän, otti raudan ja alkoi
hakata.
Miehet katsoivat hiljaisina Petun työskentelyä.
Sitten viimein mies joukosta sanoi naurahtaen:
- Mutta siltä pojalta käy! On ihan ilo katsoa.
Silloin miesryhmän mukana oleva upseeri, ainoa
sotilaspukuinen joukossa (Petu oli ensin katsonut hänet vänrikiksi, mutta
näki läheltä, että ruusuke olikin iso ja mies oli majuri) sanoi tylysti:
- Alahan poika panna koneesi pois! Täällä alkavat
nyt tärkeämmät tehtävät.
Miesjoukko liikahti levottomana - ja kaikki
kääntyivät kävelemään ulos valimohuoneesta.
Petu punastui. Ensin hän oli ilostunut miehen
kehumisesta ja nyt… toinen, jumalauta, poika koneesi pois. Mikä voisi olla
tärkeämpää kuin tehdä tiiliä, vieläpä harjatiiliä ihmisten katoille,
Petu ajatteli ruukkikauhaa kourassaan puristaen.
Petu oli puhdistanut koneensa ja oli parhaillaan
rasvaamassa nippaimia, kun valimon ovi avautui ja mies, joka oli kehunut Petun
tiilentekoa, tuli takaisin valimon ovelle. Ystävällisesti hymyillen hän
sanoi:
- Joo, älä välitä. Sitten taas joskus jatketaan
näitä töitä.
Mies kääntyi, vinkkasi vielä silmää ja lähti
pihamaalla keskustelevan miesjoukkoon.
Mitassa
1995 s.108-112