Uimaan
Oli ensimmäinen sunnuntai juhannuspyhien jälkeen, ja jo heti aamulla
herättyään Tomi tunsi, että päivästä tulisi hyvä, ehkä paras koko
kesänä. Aurinko hehkui ja lieskasi korkealta pihakoivujen yläpuolelta luvaten
hyvää uimasäätä. Sitten illalla olisi mukava katsoa pesäpallo-ottelua ja
parasta kaikesta - Tomi vilkaisi tuolinkarmille...
- Siinä ne olivat! Hän saisi vetää jalkoihinsa uudet ruskeapilkkuiset
golfarit, melkein samanlaiset kuin Holmin Eerikilläkin olivat.
Tomi hyppäsi vuoteesta, kiskoi ja sitoi golfarit jalkoihinsa. Kiireissään
hän sitten hotkaisi voileivän ja viimeinen pala suussaan säntäsi ulos.
- Toimi, Toimi hei, minne sitä nyt semmosella
kiireellä? huusi äiti jälkeen.
- Uimaan! Tomi huihkasi.
- Etkä mene sitten syvälle, muista! äiti varoitti.
- Enkä, en!
Riemastuneena Tomi juoksi polkua halki metsän ja
kiipesi ratapenkalle. Radalla hän kumartui koettelemaan kämmenellään,
tuntuisivatko kiskot kuumilta. Lämpimiä olivat. Hän painoi korvansa kiinni
kiskoon ja kuunteli, olisiko juna tulossa. Ei kuulunut jumpsutusta raudasta.
Kaukana oli vielä juna. Ei kannattanut jäädä odottamaan.
Radalta Tomi laskeutui järvenpuoleiselle penkereelle,
ja lähes samassa hän oli seppä Valtosen pajalla. Hevospuomipajan seinustalla
näkyi tyhjänä. Tomi arvasi, että seppä, pitkä ja komea silmälasipäinen
mies, makasi varmaan vielä humalassa. Teki aina viikon armottomasti töitä,
lietsoi ja kalkutteli pajassaan, mutta joi ja turrasi pyhänseudun. Puheissa
sitten aina sama, vanha jauhaminen: - Sen minä sanon, mutta muuta minä en
sano...
Tomi kirmaisi yli kylätien ja tuli rantaan
laskeutuvalle polulle. Polun varrella rinteessä näkyi valkoiseksi maalattu
talo tuuheiden pensaiden keskellä. Tomi katsoi taloa ja tunsi miellyttävää
pelkoa. Talon omistaja - pitkä, kalpea ja koukkuselkäinen mies - oli vuosia
sitten tappanut itsensä viiltämällä partaveitsellä kurkkunsa auki. Rouva
eli vielä, ja hän melkein aina helteisinä kesäpäivinä nukkui uimarannalla
alastomana, vain jokin irtonainen vaatekappale rinnoilla ja toinen pieni,
samanlainen alempana peittona. Valkoisena pitkona hän paistatteli itseään
aina samassa paikassa nokkospensaan vierellä ja saattoi sillä tavalla lojua
tuntikausia, ihmeellistä kyllä, aina yhtä valkoisena.
Talon kohdalla polku putosi jyrkkänä rantaa kohti.
Siinä Tomille tuli joka kerta kuuma, koska hän oli juossut siihen mennessä
melkoisen matkan ja myös siksi, että auringonsäteet lämmittivät kaltevaa
rinnettä. Siitä tavallisesti löysi kesän ensimmäiset kypsät mansikat - ja
siihen kuuli, oliko ketään tuttuja uimassa.
Tomi pysähtyi kuuntelemaan. Kuului kuin kuuluikin
uimarannalta kirkumista ja veden porskahtelua. Oli, oli siellä uijia!
Innoissaan Tomi lähti juoksemaan kohti järveä.
Järvi! Tomi riemastui; aallot lipuivat sieltäpäin,
että vesi olisi lämmintä.
Polku kääntyi suikertamaan pitkin rantaa. Polun
vierellä rannan suunnassa oli pitkä ja matala lautarakennus. Tomi tiesi, että
suurin osa rakennuksesta oli parkkiverstaana, ja vain sen päässä asuttiin.
Polun rannanpuolella huojui korkea ja vihreä, lähes läpipääsemättömältä
näyttävä ruoikko. Jostakin sieltä sankasta ja vihreästä kantautui
parkinhajuun sekoittuen tervan, ihmislannan ja mädäntyneen kalan hajua. Kesän
parhaina hellepäivinä ranta aina lemusi sellaiselle.
Rakennus lojui niin lähellä vedenrajaa, että polulta
ulottui toisella kädellään sieppaamaan seinälaudoilta vihreitä, lihavia
kärpäsiä ja toisella voi kosketella rannan ruokojen latvatupsuja. Sai kulkea
niin, ja aina riitti samaa rakennusta, samaa ränsistynyttä lautaseinää ja
mustana ammottavaa, törkyistä sillanalustaa, samoin kuin ruoikkoa rannan
puolella.
Polku oli osaksi mädäntynyttä parkkilastukkoa, ja
sitä oli paljain jaloin kimmoisa, miellyttävä kävellä. Se aivan kuin
houkutteli juoksemaan, varsinkin silloin, kun äänistä saattoi kuulla, ketä
tuttuja poikia oli uimassa. Mutta vielä jännittävämpää oli kävellä
hiljaa, hiipiä kepakko kädessä lyöntivalmiina, sillä sai olla varma, että
polun varrella nokkospensaissa liikkui rottia, ja jos osasi iskeä kepillä
oikeaan kohtaan, voi saada roikotettavaksi ja toisille näytettäväksi suuren,
keltahampaisen suomuhännän.
Tomi käveli pitkin rakennuksen seinustaa. Yhä
selvemmin kuului ilakointia ja veden polskahtelua. Paljon olikin uijia. Tomi oli
pinkaisemassa juoksuun, kun hän sattui vilkaisemaan vierelleen rakennuksen
ikkunaan. Se oli keltareunainen ikkuna matalalla ränsistyneessä
lautaseinässä. Tomi katsoi sisälle ja siinä samassa hän ehti nähdä: lasin
takana huoneessa sivuttain istui mies. Mies oli romuluinen, mustaviiksinen, ja
miehen kasvot ilmaisivat raivoa, ei kuitenkaan todellista, vaan niin kuin
leikillistä, tehtyä suuttumusta. Hän oli parhaillaan iskemässä kohottamansa
nyrkin edessään olevalle pöydälle ja viiksien sekä suun asennosta voi
arvata, mitä kirosanaa hän oli karjaisemassa. Pöydän toisella puolella istui
ketunkasvoinen, vinohartiainen mies, joka huvittuneen näköisenä oli
pyyhkäisemässä kourallaan rahakasaa kortinlehtien joukosta eteensä
pöydältä. Miehen vieressä, vastapäätä mustaviiksistä, nauroi suu
ammollaan lihava, riippuvarintainen, vanha nainen kukikkaassa yöpaidassaan.
Vielä näkyi punaisena loistava kukka, verenpisara, ikkunalaudalla ja
pöydällä kirkas pullo, jonka kyljessä luki Karhuviinaa. Tomi näki hetkessä
sen kaiken, ja sen nähtyään hän säntäsi juoksuun. Hän juoksi nokkosten
keskellä, eikä välittänyt polun poikki vilistävästä rotasta, vaan juoksi
yli notkelman ja yli nurmitöyrään hiekkarannalle.
Rantavedessä oli tyttöparvi uimassa ja pulaamassa.
Tytöt uivat alastomina, paljaina ja sileänvalkoisina, ja kun he näkivät
Tomin tulevan, he lähtivät kirkuen juoksemaan vedestä rannan pensaikkoon
vaatteilleen. Pienin joukosta, kolme-neljävuotias pikkutyttö, pinkoi
lyllertäen viimeisenä vedenrajaa ja katosi toisten luokse lepikon
tiheikköön.
Tomista tuntui, kuin hän lyhyessä ajassa olisi tehnyt
paljon pahaa. Tytöt kohosivat pukeutuessaan osaksi näkyviin pensaiden takaa,
painautuivat piiloon, katsoivat taas Tornia - ja Tomi, vaikka toisia poikia ei
vielä ollutkaan rannalla, päätti uida, uida uhallakin, että tytöt
näkisivät, mitä varten hän oli tullut.
Ne olivat Tomin uudet golfarit. Hän laskotteli ne
huolellisesti villiviinimarjapensaan oksille ja käveli uikkareissaan
rantahietikolle.
Tytöt kurkistelivat ja tirskuivat pensaikossa, mutta
Tomi ei ollut kuulevinaankaan, ei näkevinään, vaan seisoi rannalla ja lähti
sitten juoksemaan kohti vettä ja Aurinkoa.
Hän juoksi niin syvälle kuin vedessä voi juosta ja
sitten sukelsi. Tahallaan hän sukelsi pitkälle sinivihreässä rantavedessä.
Vasta sen jälkeen, kun jyrkänteessä musteni ja alkoi näkyä pohjamurassa
enemmän ja enemmän pystyssä näkinkenkiä, hän kääntyi käsillään haroen
nousemaan kohti pintaa ja kohti vedenpinnassa kirkkaana kuplana loistavaa
Aurinkoa.
Mitassa
1995 s.36-40