Ensimmäinen junamatkani
Kävelen äitini vierellä alas rinnettä Siilinjärven
rautatieasemalle. On ollut jäykkäluminen huhtikuu, ja tienvarsia reunustavat
vielä lähes koskemattomat lumipakat. Ilma on kuitenkin
räjähdysmäisesti lämpenemässä. Olemme lähdössä Oulaisiin Siiri-siskoni
vieraiksi.
Istun ensimmäistä kertaa junassa. Sinertävänmustapukuinen
konduktööri, kiiltävä kuva ja nappi lakissaan, leimaa äidin lipun.
Varmistaakseen, meneekö minusta jo puolikas lippua, hän minua vilkaistuaan
kysyy äidiltä:
– Kuinkas vanha se tämä teidän vauvanne on?
– Eihän ne vauvat oo vanhoja milloinkaan, äiti vastaa.
Virkailija naurahtaa, sivuuttaa meidät ja siirtyy käytävällä eteenpäin.
Iisalmen jälkeen kyllästyn paikallani istumiseen. Lähden
käytävälle kiertelemään ja seikkailemaan. Huomaan äidin pitävän minua
silmällä. Pian palaankin takaisin hänen luokseen.
Käytävän toisella puolella istuu muutamia
ronskinnäköisiä nuoria miehiä. Yläpuolella telineillä miesten repuista
pilkottaa minulle tuttuja vuolurautoja ja kirveenvarsia. Kuulen puheista miesten
olevan menossa pohjoiseen metsätöihin. Uitoista, joista ja puroista
keskustellaan.
Seuraamme, miehet ja minä, kiinnostuneina toistemme
tekemisiä ja sanomisia. Kuunneltuaan aikansa juttujani äidin kanssa miehet
järjestävät penkille tilaa ja pyytävät minua siihen istahtamaan. Siirryn
mielelläni ja olen "miestä mielestäni". Miehet alkavat jututtaa
minua. Innostun kertomaan, ja kuulijani purskahtavat vähän väliä nauramaan.
Myös he hauskuuttavat toisiaan ja minua jutuillaan. Kun hieron
kämmensyrjällä silmänurkkaani, vierustoverini kehottaa minua vastapäätä
istuvaa:
– Ota sinä nuorimpana kengät jaloistas ja käy kaivamassa rikka tuon pojan
silmästä.
Hetken hämmennyksen jälkeen ymmärrän – teon mahdottomuuden ja sen
leikillisyyden – ja alan nauraa, kuten miehetkin.
Nivalan ja Ylivieskan välillä hämmästelen ikkunasta
avautuvaa lakeutta, veden peittämiä niittyjä ja siellä lojuvia kumman
näköisiä heinälatoja. Oma kotimaisema muistuu mieleeni ja sanon kehuakseni:
– Ei muuten meillä päin oo tapana heinälatoja järveen rakentoo.
Miehet naurahtelevat ja katsahtelevat toisiinsa. Sanomiseni jää jotenkin
kaivelemaan mieltäni. Vaistoan, ettei minun ehkä olisi pitänyt niin sanoa.
Perillä Oulaisissa tapaamme minua lähes parikymmentä
vuotta vanhemman siskoni Siirin, kunnalliskodin johtajattaren... Kävelen ja
leikin kunnalliskodin pihamaalla. Pihalla leikkii myös hieman kehitysvammainen,
minua kymmenisen vuotta vanhempi tyttö, kuukasvoinen, alati naurava Impi.
Kotona vanhemmat siskoni olivat lukeneet minulle Kultarannan Immistä… Nyt
Impi hymyilee minulle, ja kysynkin häneltä:
– Ootko sinä se Kultarannan Impi?
Tytön suu leviää entistä leveämpään hymyyn ja hän vastaa iloisesti:
– Oon, minä oon SE, Kultarannan Impi.
Teen pihamaalle pituushyppypaikan. Vedän nappaskenkäni
kannalla maahan viivan ponnistuspaikaksi. Mukaan tulee aikuinen mies. Hänellä
on jaloissaan hirvittävän isot varsikengänronttoset. Hyppäämme yhdessä
vuorotellen, vedämme viivoja putoamispaikoille, ja meillä on hauskaa…
Huomaan Siiri-siskon seuraavan meitä syrjäsilmällä ikkunasta. Myöhemmin
kuulen hänen kuiskivan äidille, että piti siksi silmällä, koska mies on
kerran kotiseudullaan viskannut pikkupojan kaivoon.
Istumme sisällä kahvipöydässä. Äitini ja Siiri-siskon
seuraan on liittynyt vieras, mielestäni ihan herrasmies. Istumme sohvalla.
Sohvan nukkatyynyssä on komeanvärisiä hedelmäinkuvia. Mies sivelee
sormillaan kuvia ja sanoo puoleeni kääntyen leikillisesti:
– Tuosta sitä voisi ottaa ja syödäkin noita herkkuja!
Katson miestä hölmistyneenä. Ajattelen miten niin ja vastaan:
– Nehän on kuvia, ei niitä voi syödä!
Herran ilmeestä näen hänen loukkaantuvan. Jo toisen kerran matkan aikana
ajattelen, ettei minun niin olisi pitänyt sanoa.
Kiertelen Siiri-siskon ja äitini kanssa kunnalliskodin
vanhojen mummojen osastolla. Pitkässä ja matalassa huoneessa, jota reunustavat
lähes laverimaiset sängyt, istuskelee pieniä ja iloisia pohjanmaalaisia ja
kainuulaisia mummoja sini-valkearaitaisissa hameissaan. Monilla on suussaan
pieni, äkkiväärä piippu. Mummot nauraa hikertävät, panevat peukalon kopan
päälle ja piilottelevat – kai minulta
– piippuaan, monet selkänsä taakse,
joku jopa helmansa alle… Siiri-siskoa naurattaa ja on leikillään mummoja
toruvinaan. Minä katson ihmeissäni, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt
naisten, äitien ja mummojen, polttavan piippua, en tupakkaa ollenkaan.
Kuulen puheista ja vaistoan ilmeistä, että ilmassa on
jännitystä ja odotusta. Odotetaan, milloin laukeaa joen jääpato. Tulva
menisi sen mukana… Näen pitkän ja korkean jääroukkion hyvin uhkaavana
–
toisaalta kiinnostavana, lähes houkuttelevana. Tulva on minulle uusi sana ja
asia. Nyt ymmärrän, miksi "ladot järvessä". Siilinjärvellä en
ollut tulvaa nähnyt, eikä sellaisesta ollut puhuttu.
Paluumatkalla Iisalmessa vierailemme sukulaisperheessä.
Huonekalukauppias, "Rieti-setä", on pieni, kyssähartiainen,
hiljaisena muhoileva mies. Hänen vaimonsa, Hilja-serkku, on sen sijaan pitkä
ja vaalea, kyömynenäinen, kaitakasvoinen nainen. Hän puhuu nopeasti
sätkättäen ja räpyttelee suuria, sinisiä silmiään. Ja Rieti-setä
kuuntelee ja hymyilee.
Minut istutetaan pieneen, punakeltaiseen lasten keinutuoliin.
Se on minulle kovin mieluinen, enkä halua lähteä siitä pois. Lähtömme
hetkellä istun tuolissa ja puristan lujasti kiinni koukeroisista
kädensijoista. Vasta kun luvataan, että tuoli lähetetään jäljestäpäin
kotiini, irrotan otteeni.
Iisalmen asemalla poikkeamme äidin kanssa lippuluukulle. On junanvaihto. Äiti
ostaa lipun ja taluttaa minut kädestä ulos asemasillalle. Samassa hän huomaa
ja parahtaa:
– Herra ihme! Käslaukku jäi luukulle. Pysy tässä ja just, eläkä lähe
minnekään!
Äiti kiiruhtaa päällystakin helmat hampsuten juoksujalkaa
sisälle asemahuoneeseen... Odotan äitiä. Juna seisoo mahtavana raiteilla
siinä edessäni. Koppalakkinen mies kumartelee veturin vierellä ja rasvaa
nokkakannulla pyörien akseleita. Veturi viheltää, puksauttaa höyryä ja
kiiltävä vetoakseli alkaa veivata. – Nyt juna lähtee! säikähdän. Äitikin
voi olla junassa, ja minä jään tänne!
Alan parkua täyttä kurkkua. Ihmisiä rupeaa
kerääntymään ympärilleni. Pieni kyttyräselkäinen herrasmies, jolla on
musta ulsteri ja musta huopahattu, ostaa asemapihan kojusta ison, keltaisen
appelsiinin ja kävelee luokseni. Hän lohduttelee minua ystävällisesti, antaa
käteeni appelsiinin ja sanoo:
– Älä ole milläsikään! Kyllä se äiti tulee.
Puristan appelsiinia pienessä kourassani ja herkeän parkumasta. Pian äiti
tuleekin ja tarttuu käteen. Käsilaukku on äidillä mukana, ja kuulen, että
juna joka lähti, oli muualle menevä. Meidän juna ei ollut vielä tullutkaan
raiteille.
Siis kaikki hyvin! Pian taas seilaan iloisena ja uteliaana
junan käytävällä. Etsin puhekumppaneita. Viimein asetun äidin vierelle.
Äiti havaitessaan minussa nuukahtamisen merkkejä yrittää viihdytellä ja
pitää puheillaan virkeänä, etten vain nukkuisi ennen kotiasemaa. Mutta
tietysti vähän ennen Siilinjärveä, ehkä jossakin Pöljän tienoilla, vaivun
äidin kainalossa kiskojen kolketta kuunnellessani raskaaseen uneen.
Herään kevään iltayön hämärään. Minua laskea
retuutetaan junan välisillan rappusilta asemapihalla odottavan äitini syliin.
– Ne on nämä sellaisia matkamiehiä, kuulen ystävällisen miehenäänen takaa
välisillan pimeästä sanovan.
Äiti kohottaa minut jaloilleni, ottaa kädestä, ja alamme
kävellä asemalta kohti kotia. Vielä puoliunessa kannan kädessä Siiri-siskon
lähtiessä minulle ostamaa lasten matkalaukkua. Pieni, ruskea laukku on
täynnä mieliherkkuani: kunnalliskodin keittiössä paistettuja
lampaansuolimakkaroita. (Olin ollut katsomassa makkaroiden täyttämistä
ja paistamista – tietysti!)
"Santaradan" ylitettyämme käännymme ylärinteeseen.
Sivuutamme Osulan, "Karjanmyynnin", Antikaisen ja Ruuskasen. Vasta
silloin alan lopullisesti herätä. Totean uneliaana haukotellen:
– Kapsäkkikin on auki.
Niin on! Toisiinsa suolenkelmulla sidotut makkarapötkyt
viistävät laukunraosta – joku jo märällä tienhiekalla laahaten.
Äiti kauhistelee ja sanoo makkaroita laukkuun takaisin
vetäessään:
– Voi sinun kanssas… Kyllä sinä kanssa oot…
Havaitsen iltayön hämärässä, lähes pimeässä, että tienvarren lumipakat
ovat sulaneet pois ja purot solisevat hiekkaisissa ouruissaan. Rautatien
puoleisesta "Mustanmökin" ikkunasta tuikottaa himmeää valoa.
– Möttöset tulleet nyt siihen asumaan, äiti toteaa hiljaa kuin itselleen.
Muistin, että siitä oli puhuttu ja heitä odotettu. Heillä
kaksi suunnilleen ikäistäni poikaa.
Nousemme kotimökillemme. Tuttu, äskettäin rakennettu
hirsiseinäinen mökki rinteen päällä. Seinän vierellä on "kesää
näkyvissä". Isän särysverkko näkyy kuivumassa seinämän nauloihin
levitettynä. Oivallan, että Siilinlahden rannoilla olisi sulaa…
Pian nukun uupuneena tutussa vuoteessani. Näen unessa
painajaisen. Kotimökin nurkasta ilmestyy jalopeura. Se seisoo kahdella jalalla,
miekka ylös käpälässä kohotettuna, ja sen valoa ja kipinöitä
säkenöivästä kidasta kuuluu sihinää ja sähinää. Se on ensimmäinen uni,
jonka muistan.
Aamulla herään kauniiseen auringonpaisteeseen
– ja seinien
jyskytykseen. Tiedän, että "Kookkaaksi" kutsuttu, vanha
köyryhartiainen alan ammattimies, on tullut tilkinraudalla tilkitsemään
sammalilla kotini hirsien välejä. Muistan kuulleeni "Kookkaasta",
että hän aina iltaisin työpäivän päätteeksi istuisi lampun äärelle ja
etsisi kaivellen täitä paksusta ja lämpimästä villapaidastaan…
Ulkona peltotilkun pientareella auringonpaisteessa tapaan
minua kymmenen vuotta vanhemman Valma-siskon opettelemassa ulkoa kappaletta
Katekismuksesta. Hän on rippikoulussa.
Katson kapeaa ja ohutta kirjaa Valma-siskon kädessä ja
kuuntelen kirjan sanomaa niin kiinnostuneena, että huuleni höpöttävät
tekstin mukaan.
Uutis-Jousi 20.7.2003
Yrjö Knuutinen (s. 1925) teki junamatkansa vajaat viisivuotiaana. Matka
suuntautui Siilinjärveltä Iisalmen ja Ylivieskan kautta Oulaisiin ja takaisin.
Tästä junamatkasta – kiinnostavaa kyllä
– on julkaistu
aiemmin pieni tapaus. Kajaanin Seminaarin lehtorin P. S. Vuoriston kansakoulun
äidinkielen harjoituskirjasessa on tehtävä otsikolla: "Pikkupoika on
kadottanut äitinsä" – siis paluumatkalla Iisalmen asemalla sattunut
episodi. Yrjö Knuutinen opettajana "törmäsi" siihen yllättäen
joskus 1950–60-luvulla.
Kertomuksessa mainittu "Kultarannan Impi" on Hilda
Huntuvuoren kirjoittama teos vuodelta 1920.