Niin, tonttuja, onko niitä ?
Meille nykyihmiselle tontut, punalakkiset, harmaanuttuiset hipsuttelijat ovat
vain leikkimielisiä satuolentoja, jotka lauluissa, leikeissä ja kuvissa
varsinkin näin joulun edellä viehättävät mieltämme. Mutta ei tarvitse kuin
lukea vanhoja myytillisiä tarinoita, niin havaitsee, että ennen, menneinä
aikoina, tontut ja muut sellaiset kansanuskomuksissa elävät haltiat ja olennot
olivat monille totisinta totta. Pirttien hämärissä niistä tosina kerrottiin,
kuunneltiin ja ihmeteltiin... Niinpä minäkin kerran lapsuudessani sain olla
sellaisena kuulijana – ja mitä siitä seurasikaan:
Eräiden muistikuvieni mukaan olen silloin ollut alle viisivuotias ja siitä
on siis aikaa runsaat 60 vuotta. Olin äitini kanssa näin vähän ennen joulua
eräänä hämäränä iltamyöhänä palaamassa kotiin kylän vanhan
hierojamuorin, Hellun, mökiltä. Äitini ja Hellu muori olivat kahvipöydässä
keskustelleet lähestyvästä joulujuhlasta, talkkunoiden paistamisesta,
lipeäkalojen liottamisesta... Sitten kuin muistaen läsnäoloni, he olivat
alkaneet leikillisesti muistutella minulle tontuista, jotka jo alkaisivat
kurkistella... Hellu-muori, joka oli hyvä kertomaan ja kuvailemaan, kertoi, ja
minä kuuntelin...
Ehkä vielä ajattelin jotakin äsken kuulemaani siinä kotimatkalla äidin
vierellä taapertaessani. Käteni äidin kädessä nousimme ylös kylätietä
korkealle hongikkoharjulle. En muista, oliko lunta maassa, mutta sen muistan,
että harjun honkien ja ikivanhojen petäjäin oksat temmelsivät tuulessa
mustina ja lumettomina. Ehkä oksistosta kuuluva tuulen tohina sai minut sinne
ylös katsomaan – ja silloin näin
– näin ne tontut. Pysähdyin
ihmettelemään. Korkealla, tuulen riepottelemilla honkien oksilla ne liikkuivat
ja kiikkuivat. Ne eivät olleet, niin kuin Hellu-muori oli hetki sitten
kertonut, pieniä, vikkeliä ja punalakkisia, vaan suurikokoisia, kokonaan
harmaita ja hidasliikkeisiä. Kömpelösti, mutta kuitenkin kevyesti ne
siirtyivät oksalta oksalle, kieppuivat oksien ympäri ja kuin liitäen
siirtyivät puusta puuhun. Kaikki se näkemäni oli minusta niin hassua, että
hetken katsottuani remahdin nauruun ja sanoin äidille:
– Äiti, kato tonttuja!
Osoittelin kädelläni ja huudahtelin: – Kato! Kato!
Äitini kääntyi katsomaan. Hetken katsottuaan tuulessa rajusti riehuviin
puidenlatvoihin hän sanoi lähes toruen:
– Mitä sinä. Ei siellä mitään.
Minä ihmettelin, ettei äiti nähnyt, mitä minä näin ja intin:
– Etkö sinä nyt näe, tuolla ja tuolla
– ja nähdessäni miten yksi iso,
pehmeänharmaa käveli ohenevaa oksanritvaa, tarttui viereisen puun oksaan ja
hitaasti kiepautti itsensä viereiseen puuhun, remahdin uudelleen nauruun ja
sanoin:
– Kato, kato nyt tuotakin!
Tunsin kädessäni äidin riuhtaisun, ja äiti sanoi:
– Mitä sinä. Nyt herkiä! Ei siellä mitään oo. Tule!
... Iltamyöhällä, kun minun luultiin jo nukkuvan, kuulin äidin hiljaa
kertovan toisille: – Tonttuja. Ei sitä näköjään pitäs tuon ikäisille
kertoa mitä vain. Kuunteli Hellua, että ihan sen huulet liikkuivat. Sitten
tulomatkalla muka tonttuja puissa. Väitti minulle, että on niitä, eikä
millään olis lähtenyt pois. Kaikkea sitä. Ei kai se vain oo jotenkin
viallinen.
Kuulin kaiken sen ja minua peitteen alla melkein nauratti, ettei nyt äiti,
vaikka oli aikuinen, nähnyt niitä.
Varsinkin viime aikoina näin joulun edellä katsoessani tuulessa peuhaaviin
puidenlatvoihin tämä varhaislapsuuteni tapaus on palautunut elävästi
mieleeni. Muistan hämärän, hirsiseinäisen tuvan, johon suuri leivinuuni
antaa mukavasti lämpöä. Huoneessa tuntuu vastapaistetun pullan ja kahvin
tuoksua. Äitini ja ystävällinen Hellu-muori istumassa pöydän ääressä.
Hellu-muori kertomassa silmät harmaina ja totisina tontuista ja haltioista...
Se on hyvä muisto lapsuudestani.
Mutta ne näkemäni tontut. Minä näin ne. Oliko se aistimusvoimaista
mielikuvitusta? Vai voisiko lapsi määrättyyn ikään asti eräällä tavalla
"turmeltumattomana" pystyä näkemään ja yleensä aistimaan jotakin
sellaista, joka meille aikuisille pysyy suljettuna? Tai löytyykö ratkaisu C.
G. Jungin, vuosisatamme suurimpiin kuuluvan ajattelijan ja analyyttisen
psykologian uranuurtajan, ajatuksesta kollektiivisesta piilotajunnasta? Tyly
suhtautumisemme luonnonhenkiin saa häneltä moitetta, eli kuten hän sanoo:
"Mehän olemme – ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa
– onnistuneet
karkottamaan luonnosta kaikki henget… Ne, jotka Paracelsuksen aikoihin vielä
pyörivät iloisesti vuorilla, metsissä, vesistöissä ja ihmisten
asuinsijoilla."
Kotiseudun Joululehti (Sisä-Savon Lehden joululiite) 1994