Muistoja Siilinjärven vanhasta kirjastosta
Tutustuin Siilinjärven lainakirjastoon ensi kerran joskus vuoden 1935 aikana
eli noin kymmenvuotiaana. Minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni Pellervo,
"Pellu", oli aikaisemmin jonkin verran käyttänyt kirjastoa
hyväkseen ja omisti lainauskortin n:o 35. Minun ikäni ei silloin vielä
riittänyt kortin saamiseen.
Tutustuttuani veljeni tuomiin kirjoihin sain mielihalun
päästä katsomaan kirjastoa ja siellä olevia kirjoja. Keskusteltuani veljeni
kanssa asiasta hän ehdotti, että veisin aina pois hänen kirjansa ja toisin
hänen kortillaan uusia tilalle. Se sopi minulle hyvin, koska kirjasto sijaitsi
koulutieni varrella. Se oli myös helpotus veljelleni. Hänen ei raskaiden
betonitöiden jälkeen tarvitsisi heti siistiytyä ja kiirehtiä kirjastoon.
Lainakirjasto sijaitsi pitkässä ja matalassa
kunnantalossa, entisessä kievarissa. Muistini mukaan kirjasto oli auki ainakin
lauantaisin. Heti koulun päätyttyä klo 13 kiirehdin kunnantalolle.
Hartioillani koulurepussa olivat palautettavien kirjojen lisäksi veljeni
lainauskortti sekä toivomuslista uusista lainattavista kirjoista. Veli oli
myös vihjaissut: – Voit sinä samalla kortilla itsellesikin jonkin haluamasi
kirjan ottaa!
Ensimmäisestä käynnistäni kirjastossa ei ole varsinaista
muistikuvaa. Ehkä se on sekoittunut toisiin käynteihini, ne kun olivat aina
niin samanlaisia. Pieni virastohuone, jossa pöydän ääressä
"paperitöissä" istuu nuori, viehättävä naisvirkailija. Hän
vastaa tervehdykseeni, ottaa palauttamani kirjat ja lainauskortin eteensä
pöydälle. Ystävällisesti hymyillen hän lähtee avaamaan kahvoista käsin
nostettavia kirjastokaapin luukkuja. Usein kaapin luukut olivat suljettuina,
mistä päättelin, että olin ensimmäinen lainaaja sinä päivänä.
Luukkujen avautuessa eteeni levittäytyi lattiasta lähes
laipioon ulottuva kirjojen kiehtova maailma. Näin värikkäät selkämykset
–
ja aistin samalla kirjojen oudon, mutta houkuttelevan hajun.
Aina ensiksi havaitsin hyllyllä moniosaiset Sakari
Topeliuksen paksut ja punakantiset Välskärin kertomukset sekä sinikantiset
vierekkäiset Victor Hugon Kurjat.
Etsiskelin hyllyiltä kirjoja velipojan listasta valiten,
mutta opin pian katselemaan ja lainaamaan myös oman harkintani mukaan.
Varsinkin ensi kertoina kirjastonhoitaja vierelläni auttoi ja neuvoi, miten
kirjoja hyllyissä oli käsiteltävä.
Minua kiinnostivat erityisesti historia-aiheiset kirjat
–
kiitos innostavan opettajani Albanus Sonnisen. Luin mm. Santeri Ivalon ja
Kyösti Vilkunan Suomalaisia sankareita, Kyösti Vilkunan Tapani Löfvingin
seikkailut, Santeri Ivalon Juho Vesaisen sekä Artturi Leinosen Hakkapeliitat
I-III. Lastenkirjat jäivät vähemmälle. Lainatessani kerran Sakari
Topeliuksen Lukemista lapsille muistan virkailijan katsahtaneen minuun
naurahtaen ja arvelleen: – Mahtaakohan se veljesi lukea näitä… Vastasin
silmät kirkkaina hyvin vakuuttavasti: – Kyllä, kyllä se lukee. (En alkuunkaan
tarkoittanut sitä uskottavaksi.)
Lähes samoin kuin kirjojen teksti minuun vaikuttivat myös
kuvat. Välskärin kertomukset oli väliin raskasta luettavaa, mutta kahlasin
osat läpi. Usein muistan seonneeni, kuka teoksessa oli kuka. Perttilät,
Bertelsköldit, Larssonit jne. pyrkivät sekoittumaan. Tunnelma kirjassa
kuitenkin oli hyvä ja kuvat mielikuvitusta kiehtovia.
Lukemiseni huippuhetkiä oli, kun lauantaisin saunassa
käytyäni sain avata Aarno Karimon Kumpujen yöstä. Lukemista ja upeaa
katselemista tässä kookkaassa, moniosaisessa teoksessa riitti pitkäksi aikaa.
Myös isäni muistan joskus teosta vilkaisseen. Sainkin käsityksen, että hän
oli ehkä aikaisemminkin ainakin jotakin osaa lukenut.
Veljeni pyynnöstä lainasin kerran Pentti Haanpään
novellikokoelman Tuuli käy heidän ylitseen. Kun veljeni naureskeli sitä
lukiessaan, kysyin mitä siinä oli sellaista, joka niin nauratti. Veljeni luki
silloin parhaillaan novellia Sairas Hese ja Hesen omaisuus. Veljeni
kertoi lyhyesti ja kehotti minuakin jutun lukemaan. Tajusin sen luettuani, että
sävyltään alakuloiseen ja surkeaan tarinaan kätkeytyi yllättävän
humoristisia piirteitä. Luin kirjan kaikki novellit ja pidin niistä kovasti.
Ne olivat mielestäni jotenkin toisenlaista luettavaa kuin mihin siihen
mennessä olin tottunut. Nautin novellien – usein ankeista
– tunnelmista ja
karusta ja rehellisestä kerronnasta. Keskustelin veljeni kanssa näistä
jutuista… Olin löytänyt Pentti Haanpään novellitaiteen.
Toinen kirja, josta veljeni kanssa muistan keskustelleeni,
oli Osmo Iisalon Suomen kansan eläinkirja. Otin sen lainaan itselleni. (Olin
parhaiksi saanut oman kortin – muistaakseni numero 238.) Viehätyin suuresti
tämän paksun kirjan eläinsaduista. Kun kerroin niistä veljelleni, hänkin
luki ja naureskeli saduilla. Mieleeni ovat jääneet hauskat ja erikoiset
eläinnimet, kuten kissa Herra Vinkkeli Väkevämies ja sen luokse vierailulle
tullut ulkomaalainen lajitoveri Kotsa Muilovits… Kotikissallemme
– aina
juoksussa olevalle kollille – annoin sittemmin saman lempinimen.
Tietysti luin Daniel Defoen Robinson Crusoen sekä Mark
Twainin Tom Sawyerin seikkailut ja Huckleberry Finnin seikkailut. Heikki Jylhän
seikkailukirjan Delawaren pojat totesin myös erinomaiseksi.
Pidin kovasti Samuli Paulaharjun kirjoista. Luin ainakin
teokset Härmän aukeilta, Sompio ja varta vasten yön hiljaisuudessa
Tunturien
yöpuolta.
Kerran veljeni pyysi tuomaan kirjan Kaksi ihmistä.
Kirjastoneiti, muistaakseni Halmet- tai Halmeoras, ojensi sen minulle
ylähyllyltä. Toin kirjan veljelleni, ja hän luki sitä ahmien. Kun äitini
näki minunkin sitä lukevan, hän sanoi hieman vaivautuneena, että en sitä
vielä oikein ymmärtäisi ja käski panna kirjan pois käsistäni. Tottelin
äitiä. Tosin en kirjasta ainakaan vielä ollut ehtinyt "kovin
kummaa" lukea… Se tapahtui joskus vuosien 1936–1938 välillä.
Lukuharrastukseni seuraavana vaiheena voi pitää nidottuja
lännenkirjoja revolverisankareineen. Vinkin niistä lienen saanut välituntien
temmellystoveriltani Jaakko Mårdilta. Tutuiksi tulivat silloin Zane Greyn ja
James Oliwer Curwoodin teokset. Sitä sitten leikittiin välitunneilla
"Jaskan" kanssa Yksinäisen tähden harhailijaa, tuijotettiin
toistemme ilmeitä ja "pyöriteltiin lonkalla liipaisinsormea…"
Samoina aikoina tutustuin myös Alexandre Dumasin Monte
Criston kreiviin. Kirjaan suhtauduin ajatellen ja hyvin vakavasti.
Muistelen, että keskustelin joskus kirjoista Jaakko Mårdin
lisäksi vain luokkatoverini Pentti Räsäsen, sittemmin Siilinjärven kunnan
pitkäaikaisen rakennusmestarin, kanssa. Ehkä saatoimme yhdessä käydä
kirjastossakin. Olihan meillä sama koulumatka… Useimmiten olin kuitenkin
kirjastossa yksin lainaamassa. Niin muistelen.
Kerran oivalsin ykskaks sanojen merkityksen tunnelman
luojina. Katseeni oli osunut ylähyllyllä kirjaan, jonka nimi oli Metsien
humina. Olin paljon samoillut metsissä ja kuullut tuulen huminan havupuiden
latvoissa. Metsien humina! Miten kauniisti sanottu! Mitä se toikaan mieleeni!
Nyt katsoin kirjahyllyssä myös Kurjat-kirjoja toisin kuin ennen. Kun olin
nähnyt Kurjat aina samalla tavalla pystyssä paikallaan, olin ajatellut ne niin
huonoiksi, ettei kukaan halunnut niitä lainata... Toin kotiini Trygve
Gulbranssenin Metsien huminan, jonka niin veljeni kuin minäkin mielihyvällä
luimme. (Hugon Kurjat ostin omaan kirjahyllyyni vasta v. 1958, ja siellä ne
ovat edelleen kunniapaikalla ranskalaisten ja venäläisten klassikoiden
joukossa.)
Kaksi kirjaa luin poikkeuksellisissa olosuhteissa, ja siksi
ne muistan erikoisesti. Lainattuani Sir Henry Rider Haggardin Kuningas Salomonin
kaivokset sairastuin pian angiinaan. Vuosi oli muistaakseni olympiavuosi 1936.
Ankarasta kuumeesta ja kurkkukivusta huolimatta luin kirjaa vuoteessani aina,
kun kuume vähänkin hellitti. Niinpä sitten kirjan kauhutilanteet sekoittuivat
uniini ja houreisiini siten, että huusin nukkuessani ja äidin oli käytävä
herättelemässä…
Toinen poikkeuksellinen lukuhetki oli, kun innostuin
lukemaan C. Georg Starbäckin Engelbrekt Engelbrektinpoikaa. Se oli keväällä
1938, jolloin muutamien päivien päästä pääsin pois kansakoulusta. Olin
lukenut tätä Ruotsin unionin ajoista kertovaa kirjaa koko iltapäivän ja luin
niin myöhään kuin toukokuun illan valossa ikkunan ääressä pystyin
lukemaan. Toisten jo nukkuessa pääsin kirjan loppuun. Vielä jäin paikalleni
istumaan ja ikkunasta ulos katsomaan. Lukemisen viehätys, valonhämyinen
toukokuun yö ja koulunkäynnin päättymisen läheisyys jotenkin lumosivat
minut. Jokin siinä ohimenevässä "vain olemisessa" kosketti
sisintäni. Sinä hetkenä luulin aavistaneeni jotakin elämästä ja taiteen
–
myös kirjoittamisen – olemuksesta… Aamulla herättyäni näin ikkunasta,
että yllättävä takatalven aamuöinen lumisade oli muuttanut vihreät metsät
valkoisiksi ja lumenpainoisiksi…
Viimeisen kirjani lainasin Siilinjärven kirjastosta
syksyllä 1939. En ollut aikoihin käynyt kirjastossa. Paikalla ei ollutkaan
enää tuttu naisvirkailija, vaan kunnankirjuri Eino Rahikka. Katselin kirjoja
hyllyiltä, ja kun en oikein löytänyt mieleistäni, hän vetäisi hyllystä
kirjan eteeni ja sanoi: – Luepas tuo! Luulen, että pidät siitä!
Kirja oli Thermopylain sankarit. Lainasin sen ja luin, luin
toiseenkin kertaan.
Kun joskus myöhemmin menin kirjaa palauttamaan, tapasin
paikalla vain vieraita ihmisiä, huoneessa oli toinen järjestys, eikä
kirjakaappiakaan näkynyt missään. Sota oli aluillaan, ja paikalla toimi
Kansanhuoltovirasto tms. laitos. Minulle sanottiin: – Tuo sitten joskus
myöhemmin kirjas pois…
Melko pian sen jälkeen jouduin lähtemään maailmalle, ja
Thermopylain sankarit jäi kotiin. Myöhemmin, kun olin armeijassa, silloinen
kirjastonhoitaja oli kiertänyt meillä, kuten monissa muissakin taloissa,
puuttuvia kirjoja kysymässä. Äitini oli silloin tavaralaatikoitteni seasta
kirjan löytänyt ja antanut sen takaisin kirjastolle.
Uutis-Jousi 1.5.2003