Siikoja talveksi Ruokovirrasta
Ollessani opettajana ensimmäisessä virkapaikassani Tavinsalmen koululla
lukuvuonna 1948–49 ihmettelin, kun syysmyöhällä alkoi kylällä monien
piharakennusten seinustoille ilmestyä pystyyn pitkiä seipäitä. Niitä miehet
silloin tällöin käsittelivät, pitkin vartta sihtailivat ja kourissaan
koettelivat.
Kysyessäni miehiltä seipäiden tarkoitusta minulle vain
naurahdeltiin, ja kuka sanoi mitäkin ihmeellisintä niillä tehtävän.
Tietysti olin hyväksyväni selitykset sellaisinaan. Viimein naapurini, Martti,
vihjaisi leikillisesti, että siian kutupyynnistä oli kysymys. Aikoinaan olivat
sen Mustavirrasta kieltäneet, mutta viime aikoina, varsinkin sotavuosina,
"katsoivat läpi sormien." – On pidetty vähän kuin
nautintaoikeutena, kun virta siinä lähellä… Omiksi tarpeikseen ne vain
–
suolakalaa talveksi – ja kukin omalla vastuullaan, Martti jatkoi.
Muutaman päivän perästä illan hämärässä sain
vieraakseni toisen naapurin, Einon, pitkähkön ja rotevaluisen miehen
rantamökistä lähes kouluasuntoni ikkunan alta. Hetken tarinoituamme hän
alkoi juoheasti tunnustella, olisinko halukas lähtemään hänelle
soutumieheksi, kun saattoi olla pientä siiannousua virralla odotettavissa.
– Nytkö heti? kysyin.
– Joo, niin meinasin tänä iltana. Mutta jos annettas
vähän pimentyä, naapuri jurahti ja katsoi minua, ymmärsinkö mistä oli
kysymys ja olisiko minusta miestä lähtijäksi.
Kun olin saanut tietää, että seipäitä tarvittiin
siianpyyntiin, olin valmis lähtemään – riskin uhallakin. Sellaista olin
alusta asti haistanut miesten puheiden venkoiluista, ilmeistä ja eleistä…
Myöhemmin illalla sain tutustua Einon esittelemään
lippoon, jota haavina käytettiin. Siinä pitkä varsi, suuri nahkalla
päällystetty metallinen suuvanne ja havaksen pohja suppiloksi kurottuna. En
ruvennut kyselemään, miten sillä pyydystettiin, vaan ajattelin, että se
selviäisi aikanaan.
Mökin pienessä, kodikkaassa keittiössä horaisimme
kahvikupeista emännän haaleaan sokeriveteen pullosta lirauttamat rohkaisut
–
oletin sen aikojen takaiseksi rituaaliksi, josta ei voinut kieltäytyä
– ja
lähdimme pimeässä soutamaan kohti vastarannan Mustavirtaa.
Virransuulle, Vasikkasaaren ja Linnasaaren välille,
pysähdyimme kuuntelemaan… Vain virran vaimeaa liplatusta… Eino neuvoi
hiljaa, mitä minun piti tehdä. Niinpä aloin soutaa lipiskoida virtaa ylös.
Pian kuitenkin Eino jurahti:
– Joo, anna olla! Nyt vain airoilla ohjailet ja annat virran viiä! Tarvittaessa huopailet!
Eino könysi polvilleen perälaudalle selin minuun ja
solutteli varresta pitäen haavia pohjaan. Silloin minulle selvisi pyytämisen
keino: haavi hamuaisi pimeässä pohjassa paikallaan jurottavia ja ylävirtaan
uivia siikoja. Siksi nahka vanteen ympärillä, ettei pohjakivissä kolisisi…
Ykskaks haavimiehen hartiat nytkähtävät, ja kädet alkavat
nostaa. Pimeässä mustalta ja leveältä näyttävä kala liikahtelee haavin
suppilossa. Siitä vain kala veneeseen.
Niin me virtaa alas ja soutaen takaisin ylös... Monessa
alaslaskussa hamuamme tyhjää, mutta väliin haavitsijan hartiat nytkähtävät
- ja siika veneen pohjalle.
Kun ihmettelin, miten sen tiesi, että kala oli haavissa,
Eino neuvoi:
– Kyllä sen tuntoo, kun se säikähtää ja puskoo verkkoon.
Sillon vuan nykäisy, että puttoo pohjukkaan. Ei sitten muuta, kun ylös!
Olimme saaneet ainakin puolenkymmentä ehkä puolesta kilosta
kiloon painavaa siikaa, kun alkoi kuulua airojen loiskahtelua yläjuoksulta.
Eino kuulosteli, nosti haavin veneeseen ja tarttui äkisti
melanvarteen. Se oli merkki minulle, että oli soudettava. Käännyimme virralta
selän, Ylä-Ruokoveden puolelle, ja kuuntelimme… Eivät jääneet virralle,
vaan perästä tulivat. Alkoi kilpasoutu.
Kylän rannassa pujahdimme kaislikkoon, vetäisimme kokan
maalle ja nostelimme siiat pärekoppaan. Kiirehdimme rantapajukon reunaa Einon
mökille. Tuvassa Eino työnsi vakan sängyn alle – ja istuimme "muina
miehinä" pöydän äärelle. Emäntä naisellisen viisaasti sulloi
vaatemytyn siikojen päälle ja kiskaisi sängynpeittoa alemmaksi.
Pian kopisi ja kolahteli porstuassa. Ovi avautui
– ja
sisälle astui kaksi tuttua kylän karjalaisprihaa hilpeästi hyvää iltaa
toivottaen. Olivat olleet samalla asialla kuin mekin, meitä pelästyneet ja
yläjuoksulle piiloutuneet. Sitten leikillään meitä säikäyttäneet…
Lähes puoliyöhön asti sitten öljylampun valossa iloisesti
pakistiin, turistiin ja karjalaisittain pajateltiin.
Pari iltaa myöhemmin Eino kolisteli jälleen puheilleni.
Hän pahoitteli, että pyyntimme oli jäänyt kesken, eikä hänellä ollut
tilaisuutta lähiaikoina uudelleen lähteä. Mutta hän tiedusteli, olisinko
valmis lähtemään "Juken" kanssa. Jukke (en ole nimestä aivan
varma) oli käynyt Einoa pyytämässä kaverikseen ja kysynyt samalla venettä
ja lippoa… En ollut enää erikoisemmin innostunut lähtemään, mutta kun
Eino mainitsi Juken, aloin kiinnostua.
En ollut miestä nähnyt, mutta olin kuullut hänestä
jotakin. Asui jossakin vähän syrjemmällä ja saattoi olla erikoinen
persoonallisuus. Ajatukset ja puheet usein henkimaailman asioissa liikkuivat ja
huhujen mukaan mm. luki Mustaa raamattua…
Nähdessään minun epäröivän Eino vakuutti:
– Joo, ihan hyvä mies se on!
Hetken harkittuani lupasin lähteä.
Pimeällä kylänrannalla tapasimme Juken kanssa. Olin
kuvitellut hänet jonkinlaiseksi vanhaksi partajereksi. Mutta tapasinkin ihan
tavalliselta näyttävän, keski-ikäisen miehen, jolla oli ystävällinen
kädenpuristus tervehtiessämme. Olemuksesta kuitenkin aistin, ettei mies ollut
mikään tyhjännauraja…
Työnsimme veneen tyynenkalsealle, marraskuiselle
järvenpinnalle ja suuntasimme kokan kohti Mustavirtaa.
Vain hetken olimme ehtineet soutaa, kun jouduimme sakeaan
sumuun. Luotin peränpitäjään ja vetelin tasaisesti airoilla. Mutta kauan
tuntui matka kestävän. Liian kauan soutamista usvapilven sisässä, eikä
tietoa siitä, missä olimme… Viimein kuitenkin veneenpohja karahteli
rantakivissä. Silloin Jukke nousi seisomaan, tarkasteli rantaa ja maisemaa ja
sanoi viimein painokkaasti:
– Ikän oon tällä järvellä liikkunna, niin pimmeessä
kuin sumussa, mutta en ennen eksynnä ja nyt näin pahasti – sitä vaille, ettei
olla Sinkivessä.
Rannan tuntumassa soutaa kolusimme Mustavirralle... Mutta
tyly oli virta meille. Vaikka piti olla paras siiannousu ja sää siihen mitä
otollisin, tyhjää harasimme. Niin uudelleen ja uudelleen… Vaiteliaita
miehiä olimme. Viimein Jukke urahti:
– Jo on ihme! Poes tiältä joutaa.
Olin jo jonkun aikaa kuunnellut pulahtelua ja pärskettä
siitä läheltä, viereisen Linnasaaren ja mantereen väliseltä salmelta.
Sanoin siitä Jukelle – olin siitä aikaisemminkin vihjaissut
– mutta hän
totesi vakaasti:
– Ei siellä siikoja. Ei ikinä oo ollu. On liian matala ja
pohjassa kuarnoo, kun on tukkien laani- ja puotuspaikka. Piisamit siellä
pulikoi. Niitä siellä kyllä on.
Ehdotin kuitenkin, että jos lähtiessä kerran
yritettäisiin. Siihen Jukke vähäsanaisesti suostui.
Kauan ei sitten tarvinnut Juken jumottaa polvillaan
perälaudalla Linnasaaren takaisella salmella, kun hartiat tekivät
äkkiliikkeen ja kädet heiluivat. Siika – iso ja lihava veneeseen… Siitä se
alkoi! Se oli vain ottamista. Meille annettiin. Kun alkoi nousta aina kaksikin
kerralla, se oli liikaa Jukelle. Hän nosti haavin veneeseen ja sanoi:
– Tämä ei oo ennee oekeeta. Nyt lähetään. Minä oon jo
alusta lähtien arvellu, että tässä on… tässä on nyt jottain…
Soudimme kohti kylän valkamaa. Sumu oli hälvennyt ja
Tavinsalmen ranta näkyi matalana ja mustana juomuna edessämme. Repeytyneeseen
pilvien railoon ilmestyi pari tähteä. Ilmassa tuntui lähestyvän talven
hyytävä henki.
Rannalla Jukke olisi lähes väkisin antanut koko
veneenpohjalla lojuvan komean siikalastin minulle. Sain kuitenkin houkuteltua,
että ottaisi ja sopisi Einon kanssa saaliinjaosta.
Kaksi hyväkokoisen lahnan levyistä, lihavanpulskaa siikaa
otin kuitenkin mukaani "suolakalaksi talveksi". Toivotin Jukelle
hyvää yötä ja lähdin siikoja käsissäni roikottaen kohti läheistä koulua
ja siellä pientä yläkerran asuntoani. Korkea tiilikoulu pimeässä näytti
sellaiselta kuin jokin englantilainen kummituslinna.
Kerran Eino otti puheeksi kalareissuni Juken kanssa.
Hymynkare suupielessä ja samoin sinihaileissa silmissä Eino sanoi:
– Joo, se Jukke kiitteli sinua kalamiehenä, mutta arvel,
lähtiskö kanssas ennee toista kertoo – ainakaan syksypimmeellä.
Uutis-Jousi 25.1.2004