Kala-Oskari ja kolme enkeliä

     Helle oli jatkunut jo viikkoja. Päivästä päivään kaareutui taivas kuparinpunertavana, nurmikot kulottuivat keltaisiksi nukkamatoiksi ja maa askelten alla rutisi kuivuuttaan. 
     Joka ilta seisoi vanha Oskari mökkinsä nurkalla ja tähyili taivaalle, näkyisikö vedenkeitteitä, kehisikö taivaanrannalle liekinvärisiä pilvipatsaita, joista muodostuisi ukkosta ja syntyisi sade, viimeinkin oikein taivaallinen ropina, mutta ei. Aina painui aurinko punaisenrävöttävänä harjujen taakse lämpimänautereeseen, ja sittiäinen ilmoitti auringonlaskun jälkeen pörähdyslennollaan, että poutaa ja kuivuutta tulisi riittämään. 
     Helle oli tukalaa Kala-Oskarille, yhtä tukalaa kuin pakkanen talvella. Ne kumpainenkin ottivat henkeen, läkähdyttivät ja pyrkivät puristamaan rinnasta, pakkaamaan hartioista. Tuntui kuin isokourainen mies olisi peukalohankasellaan henkitorvesta painanut ja kuristanut. 
     Kuitenkaan nyt puristus ja läkähdyttäminen eivät olleet Oskarista pahinta. Pahinta oli, ettei mistään enää löytänyt kastematoja. Ne maaneläjät olivat kaivautuneet kuivuutta pakoon syvälle onkaloihinsa. Lieroja, ohuvia ja punaisia luikeroita sentään vielä löytyi syvältä tunkiosta, samoin saunanlattian mätänevien lautojen alta, missä maa pysyi aina märkänä, mutta ei lieroilla saanut kunnon kaloja. Sai tosin särkiä ja ahvenia, sellaisia pieniä sirriköitä ja saattoihan särestä viiltää puukolla selkäsuikaleen pohjaonkeen syötiksi, houkuttimeksi karikon suurelle ahvenelle. 
     Mutta olisipa kastematoja, isoja ja lihavia! Niihin ottaisi lahna hanakasti limakon reunasta vastarannalta. Suu torvella imisi ja maistelisi - viimein kummasti viedä viirottaisi ongenkorkkia. Oskari antaisi viedä, kuljettaa... Vasta sitten, kun korkin keskelle pystyynvuoltu katajatikku painuisi kokonaan umpeen, hän alkaisi vetää hitaasti siimasta. Niin hän uittaisi kalan veneen vierelle. Sitten vain sormet pihdeiksi niskaan kiduskansien taakse ja kala lojona veneenpohjalle vuotoveteen lätkimään. Se, sellainen oli Oskarista elämää, elämässä parasta. Kun vain olisi kastematoja... 
     Taas oli illalla aurinko rävöttänyt punakeltaisena männynrunkojen välistä, taas oli sittiäinen pörähtänyt ilmassa Marin ryytimaan laidalla sillä äänellä, ettei sateesta ollut tietoa.
     Oskari valvoi kädet niskan alla sängyssään ja katsoi pimeään. Nämä illat olivat Oskarille mieluisia, tällaiset lämpimät ja pimeät loppukesän ehtoot, jolloin lepakko, pirun nahkasiipi, lentää räpytteli salaperäisesti ilmassa mökin ympärillä. Kesän valoisan jäljeltä tuntui miellyttävällä tavalla pelottavalta. Tuntui kuin mökin ympärillä pimeässä olisi ollut jos jonkinlaista kähmijää ja piileksijää, sellaisiakin, joita ei päivänvalossa eikä tavallisilla silmillä pystynyt näkemäänkään. 
     Siinä makasi Mari vieressä vanhuuttaan lonksahtelevan parisängyn ovenpuolella. Siitä hänen oli aamulla parempi ensimmäiseksi nousta jalkeille ja hellan ääreen tulta sytyttelemään ja kahvipannua kalistelemaan. 
     Vielä tuntui olevan Mari valveilla, koska äsken kuului huokaavan ja haukottelevan. 
     Mikä se oli? Oskari nosti päätään tyynyltä ja kuunteli. Taas! Jokin rapisi ja rapsahteli ulkona. Ihan kuin olisi ovea koetettu.
     Marikin oli kuullut ja ihmetteli rapinaa.
     - Sssssh! Oskari varoitti. Aivan selvästi kuului askeleita ja hiljaista muminaa. Sitten taas koetettiin ovea. 
     - Kuka siellä? Oskari ärähti liioitellun rohkealla äänellä. 
     - Tuotiin kastematoja, kuului ulkoa pikkupojan ääni. 
     - Mitä se sanoi? Oskari kysyi Marin puoleen kääntyen. 
     - Kastematoja, tuovat sinulle kastematoja. Nouse ottamaan! 
     Oskari kavahti istumaan ja kiepsautti itsensä sängynlaidalle. 
     - Tuotiin nyt niitä kastikoita, kuului ulkoa. 
     Sänky lonksahti liitoksissaan, kun Oskari kavahti lattialle seisomaan. Hän harppasi kynnykselle, kopeloi säpin ylös ovesta ja aukaisi. Kolme pikkupoikaa seisoi oven edessä pihamaalla. Pimeässä ei erottunut paljon muuta kuin poikien kasvot ja yhden pojan kädessä kiiltelevä läkkipönttö. 
     Malisen lesken poika seisoi siinä laihana kuin riuku, laihana ja isosilmäisenä ja sanoi: 
     - Me tuotiin nyt niitä matoja niin kuin rannalla luvattiin.
      Paljain jaloin ja alushousujaan pidellen Oskari harppoi pihanurmikolle, sieppasi peltipöntön pojan kädestä ja kouraisi pöntön sisältöä. Mullassa oli kastikoita, lihavia ja viileitä, ihan oikeita kastematoja. 
     Oskari hykerteli. - Minä maksan. Ei minulla nyt ole rahaa, mutta kun saan. 
     - Ei ne mitään maksa. Mutta jos joskus taas annatte venettä, että päästään ongelle, poika vastasi. 
     - Ota, ota, milloin vaan on rannassa. 
     Oskari töytyili pimeällä pihamaalla, etsi matolaatikkoa ja löysi viimein pystystä huussin seinustalta. Hän kouri laatikkoon multaa Marin porkkanapenkkien välistä, kaatoi kastemadot laatikkoon ja nyhti vielä vesiheiniä peitteeksi. 
     Pojat katsoivat Oskarin liikkeitä. Tuttuja poikia Oskarille. Inkerin Einari, Ruuskasen ja Korhosen poika. Hyviä poikia ne. Joskus vielä oikeita miehiä - tosi susimiehiä. Ei maksua. Että venettä. Tottakai, kun vain aina maalle vetävät ja tapin aukaisevat. Vetävät ne. On ne sellaisia poikia ja jaksavatkin jo. Pimeässäkin uskaltavat liikkua... 
     Pojat lähtivät, katosivat hiljaa rapsehtien pimeään. Oskari pyyhkäisi kämmenensä pihanurmikkoon, säikähti vähän lepakkoa, joka lensi lähes korvanjuuresta, harppoi huoneeseen ja nosti säpin ovessa paikoilleen. 
     - Ketä ne oli? kuului Marin ääni sängystä. 
     - Poikia. Toivat matoja. Oli joskus rannalla puhe. Huomenna minä lähden ongelle. 
     Oskari vääntäytyi Marin vierelle. Vanha sänky lonksahti ja narahteli Oskarin etsiessä sellaista asentoa, jossa ei ahdistanut eikä jäseniä niin pahasti kolottanut. 
     - Oh hoijaa, Mari haukotteli ja nosti käsivartensa koholle, että olkapäissä rusahteli. - Ja minä lähen mustikkaan. 
     Kädet niskan alla Oskari katsoi pimeään ja ajatteli: Jos aamulla vielä on tuulenhenki etelänpuolella, on parasta meloskella kunnalliskodin aidanjuohteeseen. Siitä limakon reunasta. On niin pitkän aikaa siihen tuuli lekuttanut. Siitä! Tietysti taas helteessä tulevat kunnalliskodin lehmät lähelle rantaveteen mahaansa myöten porkkaamaan ja ruohonlatvoja hamuamaan. Mutta aina silloin on lahna syönyt hanakasti...
     Enää ei pimeä tuntunut Oskarista pelottavalta. - Olkoon piruja pimeässä, on siellä enkeleitäkin, hän ajatteli. - Sellaisia enkeleitä kuin pojat oven takana pihamaalla - ja parhaiksi silloin, kun tuntui pimeässä niin oudolle ja pelottavalle. 
     Ja niin hyvä oli Oskarin mieli, että hän pitkästä aikaa hamusi viereltään Marin kämmenen luukouraansa ja puristi kömpelösti - ja eikös vain Mari kouraissut hellästi vastaan.

Kala-Oskari ja kolme enkeliä
1986, s.7-11

Kuva: Ilkka Pesonen