Kala-Oskari ja kolme enkeliä
Helle oli jatkunut jo viikkoja. Päivästä päivään kaareutui taivas
kuparinpunertavana, nurmikot kulottuivat keltaisiksi nukkamatoiksi ja maa
askelten alla rutisi kuivuuttaan.
Joka ilta seisoi vanha Oskari mökkinsä nurkalla ja
tähyili taivaalle, näkyisikö vedenkeitteitä, kehisikö taivaanrannalle
liekinvärisiä pilvipatsaita, joista muodostuisi ukkosta ja syntyisi sade,
viimeinkin oikein taivaallinen ropina, mutta ei. Aina painui aurinko
punaisenrävöttävänä harjujen taakse lämpimänautereeseen, ja sittiäinen
ilmoitti auringonlaskun jälkeen pörähdyslennollaan, että poutaa ja kuivuutta
tulisi riittämään.
Helle oli tukalaa Kala-Oskarille, yhtä tukalaa kuin
pakkanen talvella. Ne kumpainenkin ottivat henkeen, läkähdyttivät ja
pyrkivät puristamaan rinnasta, pakkaamaan hartioista. Tuntui kuin isokourainen
mies olisi peukalohankasellaan henkitorvesta painanut ja kuristanut.
Kuitenkaan nyt puristus ja läkähdyttäminen eivät
olleet Oskarista pahinta. Pahinta oli, ettei mistään enää löytänyt
kastematoja. Ne maaneläjät olivat kaivautuneet kuivuutta pakoon syvälle
onkaloihinsa. Lieroja, ohuvia ja punaisia luikeroita sentään vielä löytyi
syvältä tunkiosta, samoin saunanlattian mätänevien lautojen alta, missä maa
pysyi aina märkänä, mutta ei lieroilla saanut kunnon kaloja. Sai tosin
särkiä ja ahvenia, sellaisia pieniä sirriköitä ja saattoihan särestä
viiltää puukolla selkäsuikaleen pohjaonkeen syötiksi, houkuttimeksi karikon
suurelle ahvenelle.
Mutta olisipa kastematoja, isoja ja lihavia! Niihin
ottaisi lahna hanakasti limakon reunasta vastarannalta. Suu torvella imisi ja
maistelisi - viimein kummasti viedä viirottaisi ongenkorkkia. Oskari antaisi
viedä, kuljettaa... Vasta sitten, kun korkin keskelle pystyynvuoltu katajatikku
painuisi kokonaan umpeen, hän alkaisi vetää hitaasti siimasta. Niin hän
uittaisi kalan veneen vierelle. Sitten vain sormet pihdeiksi niskaan
kiduskansien taakse ja kala lojona veneenpohjalle vuotoveteen lätkimään. Se,
sellainen oli Oskarista elämää, elämässä parasta. Kun vain olisi
kastematoja...
Taas oli illalla aurinko rävöttänyt punakeltaisena
männynrunkojen välistä, taas oli sittiäinen pörähtänyt ilmassa Marin
ryytimaan laidalla sillä äänellä, ettei sateesta ollut tietoa.
Oskari valvoi kädet niskan alla sängyssään ja
katsoi pimeään. Nämä illat olivat Oskarille mieluisia, tällaiset lämpimät
ja pimeät loppukesän ehtoot, jolloin lepakko, pirun nahkasiipi, lentää
räpytteli salaperäisesti ilmassa mökin ympärillä. Kesän valoisan
jäljeltä tuntui miellyttävällä tavalla pelottavalta. Tuntui kuin mökin
ympärillä pimeässä olisi ollut jos jonkinlaista kähmijää ja
piileksijää, sellaisiakin, joita ei päivänvalossa eikä tavallisilla
silmillä pystynyt näkemäänkään.
Siinä makasi Mari vieressä vanhuuttaan lonksahtelevan
parisängyn ovenpuolella. Siitä hänen oli aamulla parempi ensimmäiseksi
nousta jalkeille ja hellan ääreen tulta sytyttelemään ja kahvipannua
kalistelemaan.
Vielä tuntui olevan Mari valveilla, koska äsken
kuului huokaavan ja haukottelevan.
Mikä se oli? Oskari nosti päätään tyynyltä ja
kuunteli. Taas! Jokin rapisi ja rapsahteli ulkona. Ihan kuin olisi ovea
koetettu.
Marikin oli kuullut ja ihmetteli rapinaa.
- Sssssh! Oskari varoitti. Aivan selvästi kuului
askeleita ja hiljaista muminaa. Sitten taas koetettiin ovea.
- Kuka siellä? Oskari ärähti liioitellun rohkealla
äänellä.
- Tuotiin kastematoja, kuului ulkoa pikkupojan
ääni.
- Mitä se sanoi? Oskari kysyi Marin puoleen
kääntyen.
- Kastematoja, tuovat sinulle kastematoja. Nouse
ottamaan!
Oskari kavahti istumaan ja kiepsautti itsensä
sängynlaidalle.
- Tuotiin nyt niitä kastikoita, kuului ulkoa.
Sänky lonksahti liitoksissaan, kun Oskari kavahti
lattialle seisomaan. Hän harppasi kynnykselle, kopeloi säpin ylös ovesta ja
aukaisi. Kolme pikkupoikaa seisoi oven edessä pihamaalla. Pimeässä ei
erottunut paljon muuta kuin poikien kasvot ja yhden pojan kädessä kiiltelevä
läkkipönttö.
Malisen lesken poika seisoi siinä laihana kuin riuku,
laihana ja isosilmäisenä ja sanoi:
- Me tuotiin nyt niitä matoja niin kuin rannalla
luvattiin.
Paljain jaloin ja alushousujaan pidellen Oskari
harppoi pihanurmikolle, sieppasi peltipöntön pojan kädestä ja kouraisi
pöntön sisältöä. Mullassa oli kastikoita, lihavia ja viileitä, ihan
oikeita kastematoja.
Oskari hykerteli. - Minä maksan. Ei minulla nyt ole
rahaa, mutta kun saan.
- Ei ne mitään maksa. Mutta jos joskus taas annatte
venettä, että päästään ongelle, poika vastasi.
- Ota, ota, milloin vaan on rannassa.
Oskari töytyili pimeällä pihamaalla, etsi
matolaatikkoa ja löysi viimein pystystä huussin seinustalta. Hän kouri
laatikkoon multaa Marin porkkanapenkkien välistä, kaatoi kastemadot laatikkoon
ja nyhti vielä vesiheiniä peitteeksi.
Pojat katsoivat Oskarin liikkeitä. Tuttuja poikia
Oskarille. Inkerin Einari, Ruuskasen ja Korhosen poika. Hyviä poikia ne. Joskus
vielä oikeita miehiä - tosi susimiehiä. Ei maksua. Että venettä. Tottakai,
kun vain aina maalle vetävät ja tapin aukaisevat. Vetävät ne. On ne
sellaisia poikia ja jaksavatkin jo. Pimeässäkin uskaltavat liikkua...
Pojat lähtivät, katosivat hiljaa rapsehtien
pimeään. Oskari pyyhkäisi kämmenensä pihanurmikkoon, säikähti vähän
lepakkoa, joka lensi lähes korvanjuuresta, harppoi huoneeseen ja nosti säpin
ovessa paikoilleen.
- Ketä ne oli? kuului Marin ääni sängystä.
- Poikia. Toivat matoja. Oli joskus rannalla puhe.
Huomenna minä lähden ongelle.
Oskari vääntäytyi Marin vierelle. Vanha sänky
lonksahti ja narahteli Oskarin etsiessä sellaista asentoa, jossa ei ahdistanut
eikä jäseniä niin pahasti kolottanut.
- Oh hoijaa, Mari haukotteli ja nosti käsivartensa
koholle, että olkapäissä rusahteli. - Ja minä lähen mustikkaan.
Kädet niskan alla Oskari katsoi pimeään ja ajatteli:
Jos aamulla vielä on tuulenhenki etelänpuolella, on parasta meloskella
kunnalliskodin aidanjuohteeseen. Siitä limakon reunasta. On niin pitkän aikaa
siihen tuuli lekuttanut. Siitä! Tietysti taas helteessä tulevat kunnalliskodin
lehmät lähelle rantaveteen mahaansa myöten porkkaamaan ja ruohonlatvoja
hamuamaan. Mutta aina silloin on lahna syönyt hanakasti...
Enää ei pimeä tuntunut Oskarista pelottavalta. -
Olkoon piruja pimeässä, on siellä enkeleitäkin, hän ajatteli. - Sellaisia
enkeleitä kuin pojat oven takana pihamaalla - ja parhaiksi silloin, kun tuntui
pimeässä niin oudolle ja pelottavalle.
Ja niin hyvä oli Oskarin mieli, että hän pitkästä
aikaa hamusi viereltään Marin kämmenen luukouraansa ja puristi kömpelösti -
ja eikös vain Mari kouraissut hellästi vastaan.
Kala-Oskari ja kolme enkeliä
1986, s.7-11
 |
|
Kuva: Ilkka Pesonen |