Ensimmäinen junamatkani

Kävelen äitini vierellä alas rinnettä Siilinjärven rautatieasemalle. On ollut jäykkäluminen huhtikuu, ja tienvarsia reunustavat vielä lähes koskemattomat lumipakat.  Ilma on kuitenkin räjähdysmäisesti lämpenemässä. Olemme lähdössä Oulaisiin Siiri-siskoni vieraiksi.

    Istun ensimmäistä kertaa junassa. Sinertävänmustapukuinen konduktööri, kiiltävä kuva ja nappi lakissaan, leimaa äidin lipun. Varmistaakseen, meneekö minusta jo puolikas lippua, hän minua vilkaistuaan kysyy äidiltä:
    Kuinkas vanha se tämä teidän vauvanne on?
    Eihän ne vauvat oo vanhoja milloinkaan, äiti vastaa.
     Virkailija naurahtaa, sivuuttaa meidät ja siirtyy käytävällä eteenpäin.
    Iisalmen jälkeen kyllästyn paikallani istumiseen. Lähden käytävälle kiertelemään ja seikkailemaan. Huomaan äidin pitävän minua silmällä. Pian palaankin takaisin hänen luokseen.
    Käytävän toisella puolella istuu muutamia ronskinnäköisiä nuoria miehiä. Yläpuolella telineillä miesten repuista pilkottaa minulle tuttuja vuolurautoja ja kirveenvarsia. Kuulen puheista miesten olevan menossa pohjoiseen metsätöihin. Uitoista, joista ja puroista keskustellaan.
    Seuraamme, miehet ja minä, kiinnostuneina toistemme tekemisiä ja sanomisia. Kuunneltuaan aikansa juttujani äidin kanssa miehet järjestävät penkille tilaa ja pyytävät minua siihen istahtamaan. Siirryn mielelläni ja olen "miestä mielestäni". Miehet alkavat jututtaa minua. Innostun kertomaan, ja kuulijani purskahtavat vähän väliä nauramaan. 
    Myös he hauskuuttavat toisiaan ja minua jutuillaan. Kun hieron kämmensyrjällä silmänurkkaani, vierustoverini kehottaa minua vastapäätä istuvaa:
    Ota sinä nuorimpana kengät jaloistas ja käy kaivamassa rikka tuon pojan silmästä.
   Hetken hämmennyksen jälkeen ymmärrän teon mahdottomuuden ja sen leikillisyyden ja alan nauraa, kuten miehetkin.

    Nivalan ja Ylivieskan välillä hämmästelen ikkunasta avautuvaa lakeutta, veden peittämiä niittyjä ja siellä lojuvia kumman näköisiä heinälatoja. Oma kotimaisema muistuu mieleeni ja sanon kehuakseni:
    Ei muuten meillä päin oo tapana heinälatoja järveen rakentoo.
    Miehet naurahtelevat ja katsahtelevat toisiinsa. Sanomiseni jää jotenkin kaivelemaan mieltäni. Vaistoan, ettei minun ehkä olisi pitänyt niin sanoa.

    Perillä Oulaisissa tapaamme minua lähes parikymmentä vuotta vanhemman siskoni Siirin, kunnalliskodin johtajattaren... Kävelen ja leikin kunnalliskodin pihamaalla. Pihalla leikkii myös hieman kehitysvammainen, minua kymmenisen vuotta vanhempi tyttö, kuukasvoinen, alati naurava Impi. Kotona vanhemmat siskoni olivat lukeneet minulle Kultarannan Immistä… Nyt Impi hymyilee minulle, ja kysynkin häneltä:
    Ootko sinä se Kultarannan Impi?
    Tytön suu leviää entistä leveämpään hymyyn ja hän vastaa iloisesti:
    Oon, minä oon SE, Kultarannan Impi.
    Teen pihamaalle pituushyppypaikan. Vedän nappaskenkäni kannalla maahan viivan ponnistuspaikaksi. Mukaan tulee aikuinen mies. Hänellä on jaloissaan hirvittävän isot varsikengänronttoset. Hyppäämme yhdessä vuorotellen, vedämme viivoja putoamispaikoille, ja meillä on hauskaa… Huomaan Siiri-siskon seuraavan meitä syrjäsilmällä ikkunasta. Myöhemmin kuulen hänen kuiskivan äidille, että piti siksi silmällä, koska mies on kerran kotiseudullaan viskannut pikkupojan kaivoon.

    Istumme sisällä kahvipöydässä. Äitini ja Siiri-siskon seuraan on liittynyt vieras, mielestäni ihan herrasmies. Istumme sohvalla. Sohvan nukkatyynyssä on komeanvärisiä hedelmäinkuvia. Mies sivelee sormillaan kuvia ja sanoo puoleeni kääntyen leikillisesti:
    Tuosta sitä voisi ottaa ja syödäkin noita herkkuja!
    Katson miestä hölmistyneenä. Ajattelen miten niin ja vastaan:
    Nehän on kuvia, ei niitä voi syödä!
Herran ilmeestä näen hänen loukkaantuvan. Jo toisen kerran matkan aikana ajattelen, ettei minun niin olisi pitänyt sanoa.

    Kiertelen Siiri-siskon ja äitini kanssa kunnalliskodin vanhojen mummojen osastolla. Pitkässä ja matalassa huoneessa, jota reunustavat lähes laverimaiset sängyt, istuskelee pieniä ja iloisia pohjanmaalaisia ja kainuulaisia mummoja sini-valkearaitaisissa hameissaan. Monilla on suussaan pieni, äkkiväärä piippu. Mummot nauraa hikertävät, panevat peukalon kopan päälle ja piilottelevat kai minulta piippuaan, monet selkänsä taakse, joku jopa helmansa alle… Siiri-siskoa naurattaa ja on leikillään mummoja toruvinaan. Minä katson ihmeissäni, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt naisten, äitien ja mummojen, polttavan piippua, en tupakkaa ollenkaan.

    Kuulen puheista ja vaistoan ilmeistä, että ilmassa on jännitystä ja odotusta. Odotetaan, milloin laukeaa joen jääpato. Tulva menisi sen mukana… Näen pitkän ja korkean jääroukkion hyvin uhkaavana toisaalta kiinnostavana, lähes houkuttelevana. Tulva on minulle uusi sana ja asia. Nyt ymmärrän, miksi "ladot järvessä". Siilinjärvellä en ollut tulvaa nähnyt, eikä sellaisesta ollut puhuttu.

    Paluumatkalla Iisalmessa vierailemme sukulaisperheessä. Huonekalukauppias, "Rieti-setä", on pieni, kyssähartiainen, hiljaisena muhoileva mies. Hänen vaimonsa, Hilja-serkku, on sen sijaan pitkä ja vaalea, kyömynenäinen, kaitakasvoinen nainen. Hän puhuu nopeasti sätkättäen ja räpyttelee suuria, sinisiä silmiään. Ja Rieti-setä kuuntelee ja hymyilee.
    Minut istutetaan pieneen, punakeltaiseen lasten keinutuoliin. Se on minulle kovin mieluinen, enkä halua lähteä siitä pois. Lähtömme hetkellä istun tuolissa ja puristan lujasti kiinni koukeroisista kädensijoista. Vasta kun luvataan, että tuoli lähetetään jäljestäpäin kotiini, irrotan otteeni.

Iisalmen asemalla poikkeamme äidin kanssa lippuluukulle. On junanvaihto. Äiti ostaa lipun ja taluttaa minut kädestä ulos asemasillalle. Samassa hän huomaa ja parahtaa:
    Herra ihme! Käslaukku jäi luukulle. Pysy tässä ja just, eläkä lähe minnekään!
    Äiti kiiruhtaa päällystakin helmat hampsuten juoksujalkaa sisälle asemahuoneeseen... Odotan äitiä. Juna seisoo mahtavana raiteilla siinä edessäni. Koppalakkinen mies kumartelee veturin vierellä ja rasvaa nokkakannulla pyörien akseleita. Veturi viheltää, puksauttaa höyryä ja kiiltävä vetoakseli alkaa veivata. Nyt juna lähtee! säikähdän. Äitikin voi olla junassa, ja minä jään tänne!
    Alan parkua täyttä kurkkua. Ihmisiä rupeaa kerääntymään ympärilleni. Pieni kyttyräselkäinen herrasmies, jolla on musta ulsteri ja musta huopahattu, ostaa asemapihan kojusta ison, keltaisen appelsiinin ja kävelee luokseni. Hän lohduttelee minua ystävällisesti, antaa käteeni appelsiinin ja sanoo:
    Älä ole milläsikään! Kyllä se äiti tulee.
Puristan appelsiinia pienessä kourassani ja herkeän parkumasta. Pian äiti tuleekin ja tarttuu käteen. Käsilaukku on äidillä mukana, ja kuulen, että juna joka lähti, oli muualle menevä. Meidän juna ei ollut vielä tullutkaan raiteille.

    Siis kaikki hyvin! Pian taas seilaan iloisena ja uteliaana junan käytävällä. Etsin puhekumppaneita. Viimein asetun äidin vierelle. Äiti havaitessaan minussa nuukahtamisen merkkejä yrittää viihdytellä ja pitää puheillaan virkeänä, etten vain nukkuisi ennen kotiasemaa. Mutta tietysti vähän ennen Siilinjärveä, ehkä jossakin Pöljän tienoilla, vaivun äidin kainalossa kiskojen kolketta kuunnellessani raskaaseen uneen.

    Herään kevään iltayön hämärään. Minua laskea retuutetaan junan välisillan rappusilta asemapihalla odottavan äitini syliin.
    Ne on nämä sellaisia matkamiehiä, kuulen ystävällisen miehenäänen takaa välisillan pimeästä sanovan.
   Äiti kohottaa minut jaloilleni, ottaa kädestä, ja alamme kävellä asemalta kohti kotia. Vielä puoliunessa kannan kädessä Siiri-siskon lähtiessä minulle ostamaa lasten matkalaukkua. Pieni, ruskea laukku on täynnä mieliherkkuani: kunnalliskodin keittiössä paistettuja lampaansuolimakkaroita.  (Olin ollut katsomassa makkaroiden täyttämistä ja paistamista tietysti!)
   "Santaradan" ylitettyämme käännymme ylärinteeseen. Sivuutamme Osulan, "Karjanmyynnin", Antikaisen ja Ruuskasen. Vasta silloin alan lopullisesti herätä. Totean uneliaana haukotellen:
    Kapsäkkikin on auki.
    Niin on! Toisiinsa suolenkelmulla sidotut makkarapötkyt viistävät laukunraosta joku jo märällä tienhiekalla laahaten.
    Äiti kauhistelee ja sanoo makkaroita laukkuun takaisin vetäessään:
   Voi sinun kanssas… Kyllä sinä kanssa oot…

Havaitsen iltayön hämärässä, lähes pimeässä, että tienvarren lumipakat ovat sulaneet pois ja purot solisevat hiekkaisissa ouruissaan. Rautatien puoleisesta "Mustanmökin" ikkunasta tuikottaa himmeää valoa.
    Möttöset tulleet nyt siihen asumaan, äiti toteaa hiljaa kuin itselleen.
    Muistin, että siitä oli puhuttu ja heitä odotettu. Heillä kaksi suunnilleen ikäistäni poikaa.
    Nousemme kotimökillemme. Tuttu, äskettäin rakennettu hirsiseinäinen mökki rinteen päällä. Seinän vierellä on "kesää näkyvissä". Isän särysverkko näkyy kuivumassa seinämän nauloihin levitettynä. Oivallan, että Siilinlahden rannoilla olisi sulaa…

    Pian nukun uupuneena tutussa vuoteessani. Näen unessa painajaisen. Kotimökin nurkasta ilmestyy jalopeura. Se seisoo kahdella jalalla, miekka ylös käpälässä kohotettuna, ja sen valoa ja kipinöitä säkenöivästä kidasta kuuluu sihinää ja sähinää. Se on ensimmäinen uni, jonka muistan.

    Aamulla herään kauniiseen auringonpaisteeseen ja seinien jyskytykseen. Tiedän, että "Kookkaaksi" kutsuttu, vanha köyryhartiainen alan ammattimies, on tullut tilkinraudalla tilkitsemään sammalilla kotini hirsien välejä. Muistan kuulleeni "Kookkaasta", että hän aina iltaisin työpäivän päätteeksi istuisi lampun äärelle ja etsisi kaivellen täitä paksusta ja lämpimästä villapaidastaan…

    Ulkona peltotilkun pientareella auringonpaisteessa tapaan minua kymmenen vuotta vanhemman Valma-siskon opettelemassa ulkoa kappaletta Katekismuksesta. Hän on rippikoulussa.
    Katson kapeaa ja ohutta kirjaa Valma-siskon kädessä ja kuuntelen kirjan sanomaa niin kiinnostuneena, että huuleni höpöttävät tekstin mukaan.

Uutis-Jousi 20.7.2003


Yrjö Knuutinen (s. 1925) teki junamatkansa vajaat viisivuotiaana. Matka suuntautui Siilinjärveltä Iisalmen ja Ylivieskan kautta Oulaisiin ja takaisin.
    Tästä junamatkasta
kiinnostavaa kyllä on julkaistu aiemmin pieni tapaus. Kajaanin Seminaarin lehtorin P. S. Vuoriston kansakoulun äidinkielen harjoituskirjasessa on tehtävä otsikolla: "Pikkupoika on kadottanut äitinsä" siis paluumatkalla Iisalmen asemalla sattunut episodi. Yrjö Knuutinen opettajana "törmäsi" siihen yllättäen joskus 195060-luvulla.
    Kertomuksessa mainittu "Kultarannan Impi" on Hilda Huntuvuoren kirjoittama teos vuodelta 1920.