Muistoja Siilinjärven vanhasta kirjastosta

Tutustuin Siilinjärven lainakirjastoon ensi kerran joskus vuoden 1935 aikana eli noin kymmenvuotiaana. Minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni Pellervo, "Pellu", oli aikaisemmin jonkin verran käyttänyt kirjastoa hyväkseen ja omisti lainauskortin n:o 35. Minun ikäni ei silloin vielä riittänyt kortin saamiseen.
     Tutustuttuani veljeni tuomiin kirjoihin sain mielihalun päästä katsomaan kirjastoa ja siellä olevia kirjoja. Keskusteltuani veljeni kanssa asiasta hän ehdotti, että veisin aina pois hänen kirjansa ja toisin hänen kortillaan uusia tilalle. Se sopi minulle hyvin, koska kirjasto sijaitsi koulutieni varrella. Se oli myös helpotus veljelleni. Hänen ei raskaiden betonitöiden jälkeen tarvitsisi heti siistiytyä ja kiirehtiä kirjastoon.
     Lainakirjasto sijaitsi pitkässä ja matalassa kunnantalossa, entisessä kievarissa. Muistini mukaan kirjasto oli auki ainakin lauantaisin. Heti koulun päätyttyä klo 13 kiirehdin kunnantalolle. Hartioillani koulurepussa olivat palautettavien kirjojen lisäksi veljeni lainauskortti sekä toivomuslista uusista lainattavista kirjoista. Veli oli myös vihjaissut: Voit sinä samalla kortilla itsellesikin jonkin haluamasi kirjan ottaa!
     Ensimmäisestä käynnistäni kirjastossa ei ole varsinaista muistikuvaa. Ehkä se on sekoittunut toisiin käynteihini, ne kun olivat aina niin samanlaisia. Pieni virastohuone, jossa pöydän ääressä "paperitöissä" istuu nuori, viehättävä naisvirkailija. Hän vastaa tervehdykseeni, ottaa palauttamani kirjat ja lainauskortin eteensä pöydälle. Ystävällisesti hymyillen hän lähtee avaamaan kahvoista käsin nostettavia kirjastokaapin luukkuja. Usein kaapin luukut olivat suljettuina, mistä päättelin, että olin ensimmäinen lainaaja sinä päivänä.
     Luukkujen avautuessa eteeni levittäytyi lattiasta lähes laipioon ulottuva kirjojen kiehtova maailma. Näin värikkäät selkämykset ja aistin samalla kirjojen oudon, mutta houkuttelevan hajun.
     Aina ensiksi havaitsin hyllyllä moniosaiset Sakari Topeliuksen paksut ja punakantiset Välskärin kertomukset sekä sinikantiset vierekkäiset Victor Hugon Kurjat.
     Etsiskelin hyllyiltä kirjoja velipojan listasta valiten, mutta opin pian katselemaan ja lainaamaan myös oman harkintani mukaan. Varsinkin ensi kertoina kirjastonhoitaja vierelläni auttoi ja neuvoi, miten kirjoja hyllyissä oli käsiteltävä.
     Minua kiinnostivat erityisesti historia-aiheiset kirjat kiitos innostavan opettajani Albanus Sonnisen. Luin mm. Santeri Ivalon ja Kyösti Vilkunan Suomalaisia sankareita, Kyösti Vilkunan Tapani Löfvingin seikkailut, Santeri Ivalon Juho Vesaisen sekä Artturi Leinosen Hakkapeliitat I-III. Lastenkirjat jäivät vähemmälle. Lainatessani kerran Sakari Topeliuksen Lukemista lapsille muistan virkailijan katsahtaneen minuun naurahtaen ja arvelleen: Mahtaakohan se veljesi lukea näitä… Vastasin silmät kirkkaina hyvin vakuuttavasti: Kyllä, kyllä se lukee. (En alkuunkaan tarkoittanut sitä uskottavaksi.)
     Lähes samoin kuin kirjojen teksti minuun vaikuttivat myös kuvat. Välskärin kertomukset oli väliin raskasta luettavaa, mutta kahlasin osat läpi. Usein muistan seonneeni, kuka teoksessa oli kuka. Perttilät, Bertelsköldit, Larssonit jne. pyrkivät sekoittumaan. Tunnelma kirjassa kuitenkin oli hyvä ja kuvat mielikuvitusta kiehtovia.
     Lukemiseni huippuhetkiä oli, kun lauantaisin saunassa käytyäni sain avata Aarno Karimon Kumpujen yöstä. Lukemista ja upeaa katselemista tässä kookkaassa, moniosaisessa teoksessa riitti pitkäksi aikaa. Myös isäni muistan joskus teosta vilkaisseen. Sainkin käsityksen, että hän oli ehkä aikaisemminkin ainakin jotakin osaa lukenut.
     Veljeni pyynnöstä lainasin kerran Pentti Haanpään novellikokoelman Tuuli käy heidän ylitseen. Kun veljeni naureskeli sitä lukiessaan, kysyin mitä siinä oli sellaista, joka niin nauratti. Veljeni luki silloin parhaillaan novellia Sairas Hese ja Hesen omaisuus. Veljeni kertoi lyhyesti ja kehotti minuakin jutun lukemaan. Tajusin sen luettuani, että sävyltään alakuloiseen ja surkeaan tarinaan kätkeytyi yllättävän humoristisia piirteitä. Luin kirjan kaikki novellit ja pidin niistä kovasti. Ne olivat mielestäni jotenkin toisenlaista luettavaa kuin mihin siihen mennessä olin tottunut. Nautin novellien usein ankeista tunnelmista ja karusta ja rehellisestä kerronnasta. Keskustelin veljeni kanssa näistä jutuista… Olin löytänyt Pentti Haanpään novellitaiteen.
     Toinen kirja, josta veljeni kanssa muistan keskustelleeni, oli Osmo Iisalon Suomen kansan eläinkirja. Otin sen lainaan itselleni. (Olin parhaiksi saanut oman kortin muistaakseni numero 238.) Viehätyin suuresti tämän paksun kirjan eläinsaduista. Kun kerroin niistä veljelleni, hänkin luki ja naureskeli saduilla. Mieleeni ovat jääneet hauskat ja erikoiset eläinnimet, kuten kissa Herra Vinkkeli Väkevämies ja sen luokse vierailulle tullut ulkomaalainen lajitoveri Kotsa Muilovits… Kotikissallemme aina juoksussa olevalle kollille annoin sittemmin saman lempinimen.
     Tietysti luin Daniel Defoen Robinson Crusoen sekä Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut ja Huckleberry Finnin seikkailut. Heikki Jylhän seikkailukirjan Delawaren pojat totesin myös erinomaiseksi.
     Pidin kovasti Samuli Paulaharjun kirjoista. Luin ainakin teokset Härmän aukeilta, Sompio ja varta vasten yön hiljaisuudessa Tunturien yöpuolta.
     Kerran veljeni pyysi tuomaan kirjan Kaksi ihmistä. Kirjastoneiti, muistaakseni Halmet- tai Halmeoras, ojensi sen minulle ylähyllyltä. Toin kirjan veljelleni, ja hän luki sitä ahmien. Kun äitini näki minunkin sitä lukevan, hän sanoi hieman vaivautuneena, että en sitä vielä oikein ymmärtäisi ja käski panna kirjan pois käsistäni. Tottelin äitiä. Tosin en kirjasta ainakaan vielä ollut ehtinyt "kovin kummaa" lukea… Se tapahtui joskus vuosien 19361938 välillä.
     Lukuharrastukseni seuraavana vaiheena voi pitää nidottuja lännenkirjoja revolverisankareineen. Vinkin niistä lienen saanut välituntien temmellystoveriltani Jaakko Mårdilta. Tutuiksi tulivat silloin Zane Greyn ja James Oliwer Curwoodin teokset. Sitä sitten leikittiin välitunneilla "Jaskan" kanssa Yksinäisen tähden harhailijaa, tuijotettiin toistemme ilmeitä ja "pyöriteltiin lonkalla liipaisinsormea…"
     Samoina aikoina tutustuin myös Alexandre Dumasin Monte Criston kreiviin. Kirjaan suhtauduin ajatellen ja hyvin vakavasti.
   Muistelen, että keskustelin joskus kirjoista Jaakko Mårdin lisäksi vain luokkatoverini Pentti Räsäsen, sittemmin Siilinjärven kunnan pitkäaikaisen rakennusmestarin, kanssa. Ehkä saatoimme yhdessä käydä kirjastossakin. Olihan meillä sama koulumatka… Useimmiten olin kuitenkin kirjastossa yksin lainaamassa. Niin muistelen.
     Kerran oivalsin ykskaks sanojen merkityksen tunnelman luojina. Katseeni oli osunut ylähyllyllä kirjaan, jonka nimi oli Metsien humina. Olin paljon samoillut metsissä ja kuullut tuulen huminan havupuiden latvoissa. Metsien humina! Miten kauniisti sanottu! Mitä se toikaan mieleeni! Nyt katsoin kirjahyllyssä myös Kurjat-kirjoja toisin kuin ennen. Kun olin nähnyt Kurjat aina samalla tavalla pystyssä paikallaan, olin ajatellut ne niin huonoiksi, ettei kukaan halunnut niitä lainata... Toin kotiini Trygve Gulbranssenin Metsien huminan, jonka niin veljeni kuin minäkin mielihyvällä luimme. (Hugon Kurjat ostin omaan kirjahyllyyni vasta v. 1958, ja siellä ne ovat edelleen kunniapaikalla ranskalaisten ja venäläisten klassikoiden joukossa.)
     Kaksi kirjaa luin poikkeuksellisissa olosuhteissa, ja siksi ne muistan erikoisesti. Lainattuani Sir Henry Rider Haggardin Kuningas Salomonin kaivokset sairastuin pian angiinaan. Vuosi oli muistaakseni olympiavuosi 1936. Ankarasta kuumeesta ja kurkkukivusta huolimatta luin kirjaa vuoteessani aina, kun kuume vähänkin hellitti. Niinpä sitten kirjan kauhutilanteet sekoittuivat uniini ja houreisiini siten, että huusin nukkuessani ja äidin oli käytävä herättelemässä…
     Toinen poikkeuksellinen lukuhetki oli, kun innostuin lukemaan C. Georg Starbäckin Engelbrekt Engelbrektinpoikaa. Se oli keväällä 1938, jolloin muutamien päivien päästä pääsin pois kansakoulusta. Olin lukenut tätä Ruotsin unionin ajoista kertovaa kirjaa koko iltapäivän ja luin niin myöhään kuin toukokuun illan valossa ikkunan ääressä pystyin lukemaan. Toisten jo nukkuessa pääsin kirjan loppuun. Vielä jäin paikalleni istumaan ja ikkunasta ulos katsomaan. Lukemisen viehätys, valonhämyinen toukokuun yö ja koulunkäynnin päättymisen läheisyys jotenkin lumosivat minut. Jokin siinä ohimenevässä "vain olemisessa" kosketti sisintäni. Sinä hetkenä luulin aavistaneeni jotakin elämästä ja taiteen myös kirjoittamisen olemuksesta… Aamulla herättyäni näin ikkunasta, että yllättävä takatalven aamuöinen lumisade oli muuttanut vihreät metsät valkoisiksi ja lumenpainoisiksi…
     Viimeisen kirjani lainasin Siilinjärven kirjastosta syksyllä 1939. En ollut aikoihin käynyt kirjastossa. Paikalla ei ollutkaan enää tuttu naisvirkailija, vaan kunnankirjuri Eino Rahikka. Katselin kirjoja hyllyiltä, ja kun en oikein löytänyt mieleistäni, hän vetäisi hyllystä kirjan eteeni ja sanoi: Luepas tuo! Luulen, että pidät siitä!
     Kirja oli Thermopylain sankarit. Lainasin sen ja luin, luin toiseenkin kertaan.
     Kun joskus myöhemmin menin kirjaa palauttamaan, tapasin paikalla vain vieraita ihmisiä, huoneessa oli toinen järjestys, eikä kirjakaappiakaan näkynyt missään. Sota oli aluillaan, ja paikalla toimi Kansanhuoltovirasto tms. laitos. Minulle sanottiin: Tuo sitten joskus myöhemmin kirjas pois…
     Melko pian sen jälkeen jouduin lähtemään maailmalle, ja Thermopylain sankarit jäi kotiin. Myöhemmin, kun olin armeijassa, silloinen kirjastonhoitaja oli kiertänyt meillä, kuten monissa muissakin taloissa, puuttuvia kirjoja kysymässä. Äitini oli silloin tavaralaatikoitteni seasta kirjan löytänyt ja antanut sen takaisin kirjastolle.

Uutis-Jousi 1.5.2003